Tuntuu siltä kuin olisin talvihorroksessa... Marraskuu ja pimeys aiheuttavat minussa horrostilan, joka ei oikein tahdo lähteä millään pois. Olenko neulonut mitään? En. Olenko kirjoittanut mitään? No en. Vaikea, vaikea marraskuu. Se on sitä aina, mutta nyt oikein tuntuu, että ympäröivä pimeys syö kaiken valoisuuden ja ilon.
Kalenterini on täynnä merkintöjä. Menoa sinne ja menoa tänne. On oltava siellä ja on oltava täällä. Jouluun asti on täyttä viikonloppuisinkin, lomalla varmaan vain makaan kotona, jalat seinällä ja syön suklaata. Niin taidankin tehdä. Luen jotain ihanaa, paksua romaania, syön suklaata ja neulon jos huvittaa.
Viime aikoina ei neulominen ole huvittanut - eikä valmiista neuleista ole kuviakaan, koska en ole koskaan valoisaan aikaan kotona ottamassa kuvia! Aina olen menossa. Olen sentään saanut säännöllistettyä liikkumisen ja liikunnan, mikä on ollut mielettömän positiivista ja tuonut lisäenergiaa arkeen. Liikkuminen on tällä hetkellä ainoa asia, johon jaksan keskittyä ja jota jaksan harrastaa. Saan niin mielettömästi energiaa ja tunnen niin paljon ylpeyttä siitä, että saan itseni ylös sohvalta ja hurautettua salille, jonne voin jättää huonot päiväni. Kun raukeus virtaa raajoihin, tiedän olevani taas elossa. Mikä hulluinta, oikein odotan tiettyjä päiviä, jolloin pääsen rääkkäämään itseäni ja viemään jaksamisen jopa äärirajoille!
Itselle ei onneksi edes tarvitse joululahjaa ostaa, sillä ihanalta kahelilta tuli leppoisa jouluvaihtopaketti ilahduttamaan minua. Pyysin äitiä laittamaan joululahjan minulta piiloon, koska muuten olisin jo avannut paketin!
