Ostoksilla

Tämä on SE vuodenaika. Ulkona tuulee, viima pieksee kasvoja ja tuuli ulvoo ikkunapuissa. Vastatuuleen kävellessä alkaa automaattisesti haaveilla uusista väreistä, pehmeydestä, johon kietoutua. Kaupoissa kierrellessä katse tarttuu aina johonkin malliin, jonka voisi toteuttaa. Tuon salmiakkikuvion voisi toteuttaa fifin ohjeella, tuossa taas on aivan selkeästi ananasmalli.

Siippa-raukka. Se ei tiedäkään, että meidän sohvalle kerääntyy pian "muutama" Rose Mohair -keränen; että pian alkaa taas se mun "wowitus"-kausi; että kohta mä en kuule enkä näe muuta kuin puikkojen suihkeen.

Tarkoitus nimittäin oli ostaa ainoastaan laukku, josta olen haaveillut vuoden ajan. Kävin makutuomariystävän kanssa valitsemassa värin, maksoin merkistä. Siippa sitä ei kuitenkaan olisi mulle hankkinut, vaikka piakkoin on vuosipäiväkin... joten Marimekon olkalaukku oli siis mun omissa kätösissäni ja omasta pussistani. Perustelin vielä ostopakon sillä, että opettajana on kiva, kun kaikki kirjat ja paperit kulkevat yhdessä kassissa eikä tarvitse raahata mukana vielä kangaskassia monisteita varten. Saisikohan sen sitten verotukseen?

Laukkuun siis piti ainoastaan jäädä, hyvillä mielin kävimme kahvilla ja kiertelimme vaatekauppoja. Mitään ei tarttunut mukaan. Punnitsin vielä levyosastolla Sipen, Emma Salokoski Ensemblen ja Irinan levyjä, mutta jätin ne kaikki kauppaan, sillä tili ammottaisi muutoin tyhjyyttä palkkapäivään asti. Kirottu olkoon seurueemme se jäsen, joka halusi kiivetä yläkertaan, jolloin mieleeni välähti, että voisin katsoa lankoja: kymmenen (10) kerää Rose Mohairia mukaan. Se siitä säästökuurista.

Ja pliis, älkää muistuttako siitä jätesäkillisestä lankoja jossain varastossa..

"Apinatarhaan..."

Tämä viikko on ollut painajaista monella tapaa. Päässä on soinut seuraava katkelma suhteellisen kovalla repeatilla:

"Nyt mennään apinatarhaan/ eikä ikinä pois/ mennään apinatarhaan" (Dingo)

Aivan järkyttävän positiivisissa tunnelmissa siis olen ollut. Lisäksi on soinut toinen biisi, joka on niin pelottava, ettei sitä viitsi tänne julkaista. Tosin voisin jostain kaivaa ne oikeat sanat, koska mulla on tapana kuulla sanoja väärin.

Tänään selvisi, että jatkan hommia seuraavat neljä viikkoa. Äiti soitti ja kysyi tilanteesta ja sen jälkeen: "Pitääkö onnitella?" Totesin, että voit onnitella, mutta myös pahoitella. Oikeasti tämä ei ole ruusuilla tanssimista. Palkkapäivää edelleen odotellessa. Toisaalta on ne hetkensä, joiden takia muistaa, miksi on valinnut ns. kutsumusammatin, josta haaveili silloin kakarana. Ne hetket ovat niitä, kun tulee sitä kiitosta itse oppilailta. Ja niiden kivojen takia tätä jaksaa, koska pelkän rahan takia ei oikeasti pystyisi. Niin Ahmed Ahne en sentään ole minäkään.

Satuin tänään kahvilassa samaan pöytään erään vanhemman kollegan kanssa, joka sitten intoutui kyselemään tietyistä ryhmistä. Sain muutaman todella hyvän vinkin, millä saan langat pidettyä käsissä. Jee!

Viikonloppuna tiedossa kurssisuunnitelmien harsimista kokoon, lisäksi rentouttava kylpy ja kasvonaamio, vähän shoppailua ja saleilua ja siideriä. Siinähän ne vapaapäivät menevätkin iloisesti.

Jos joku kehtaa muistuttaa opiskelusta, niin lyön märällä rätillä naamaan (sillä hikisellä salin jäljiltä). Sen verran voisin panostaa, että laitan muutamalle kurssinvetäjälle sähköpostia ja kyselen, olenko edelleen tervetullut, vaikka missaankin kolme luentokertaa. Eihän se ole paljon? Ehdin opiskelupaikkakunnalle vasta tenttiviikonloppuna. Loistavaa! Vielä kun ehtisi lukea ne oikeat tenttikirjat tenttiin - mitään kirjaa unohtamatta.

Pää räjähtää

Tentti meni kaiketi hyvin, vaikka olin jokseenkin huolimaton ja unohdin lukea yhden tenttikirjan. Tuloksia odotellessa.

Tällä hetkellä eniten painaa päällä oma jaksaminen. Teen rankkaa sijaisuutta, jossa työtunteja ei säästellä. Tänään oli vielä aivan aallonpohja: kahdeksasta tunnista 25% oli siedettäviä ja loput 75% vannetta kiristäviä tunteja. Okei, oli toinenkin hitusen positiivinen kaksoistunti, jonka aikana sai myös naureskella oppilaiden jutuille. Silti lasken sen näihin päänsärkyä aiheuttaviin tunteihin, sillä melutaso luokassa on jokseenkin korkea.

Tiedän rakastavani työrauhaa. Liiasta melusta tulee päänsärky, mikä iskikin saman tien, kun sain viimeisen ryhmän mölyapinat luokasta ulos. Istuin muutaman hetken voipuneena (kukapa ei olisi voipunut kahdeksan tuntisen työpäivän jälkeen, vielä kun opettajan ammatti on äänenkäyttöammatti) luokassa, ja silloin se jysähti. Helvetillinen pääkipu.

Verrattuna tätä päivää alkuviikkoon, eroa näillä päivillä on kuin yöllä ja päivällä. Tiistain tunteja oikein odottaa, koska saan tehdä töitä kivojen oppilasryhmien kanssa. Siellä on ryhmiä, jotka oikeasti sitoutuvat siihen, että luokassa on itse kunkin kiva ja mukava olla. Niiden kanssa on helppo työskennellä, koska jokaista ratkaisua ei kyseenalaisteta. Suurin palkinto oli varmaan se, että oikeasti sai kiitosta siitä, etteivät tunnit tunnu järjettömän pitkiltä ja että materiaali oli heidän alansa materiaalia. Sitten tämänpäiväisistä ainoastaan yksi ryhmä oli sellainen, jonka kanssa ei tarvinnut taistella tilasta luokassa. Tiedostan kyllä sijaisena olemisen ongelman: sijaista koetellaan ja kokeillaan jatkuvasti. Silti on ryhmiä, jotka eivät tee sitä ja jotka oikeasti osoittavat haluavansa panostaa opintoihinsa.

Mä en missään nimessä ole auktoritäärinen opettaja. Pitäisiköhän olla?

Pohdiskelua opinnoista, joskaan en osaa tehdä mielenkiintoisia otsikkoja

Tenttikirja tuli selätettyä. Voin kertoa, ettei kielihistorian lukeminen ole maailman addiktoivinta puuhaa. Monta kertaa nukahdin kesken kaiken, eilenkin. Tänään sitten rykäisin sen loput 60 sivua ja pitäisi aloittaa uusintakierros. Onneksi on olympialaiset, jotka rikkovat sopivasti opiskelurutiinin - siis minkä?

Kaikki opintojaan yliopistossa aloittelevat uudet opiskelijat, minä säälin teitä! Olette ensin innoissanne kaikesta, menette massan mukana luennoille, suunnittelette ahkeroivanne, kunnes huomaatte, että opiskelujen ulkopuolinen aktiviteetti valtaakin suurimman osan ajasta ja opiskelusta tulee tylsää ja puisevaa. Jostain syystä yliopistot ovat osanneet tehdä perusopinnoista siedettäviä ja ihan mukaviakin, sen verran kivoja, että uudet opiskelijat koukutetaan. On helppo saada hyviä numeroita. Sen jälkeen nouseekin seinä vastaan. Käy kuten The Rasmuksen Laurille: lasiseinä romahtaa päälle. Se ei olekaan enää niin kivaa, ihanaa tai helppoa. Suurin osa opinnoista onkin laitoksen säästökuurien takia kirjatenttejä, vain pakollisista kursseista järjestetään opetus. Kurssisuoritukset jäävät roikkumaan. Kursseja jätetään kesken. Lukuaikataulut kusevat. Tervetuloa yliopistomaailmaan!

Onhan niitä HC-opiskelijoita, jotka oikeasti jaksavat panostaa ja tehdä viimeisen päälle kaikki tehtävät. Ihailtavaa, mutta täysin turhaa. Työelämässä kukaan ei katso, oletko saanut arvosanaksi viisi tai yksi jostain yksittäisestä kurssista. Kokonaisarvosana ratkaisee. Ja siinäkin vain sen verran, että kolmonen on täysin hyväksyttävä arvosana, nelonen ja viitonen kertovat vain lisäahkeruudesta. Ja arvosanat - ne ovat vain yliopisto-opettajien näkemyksiä osaamisestasi. Menee tentti hyvin tai huonosti omasta mielestäsi, on yleisin arvosana kuitenkin nelonen. Yritä siinä sitten tsempata ja yrittää vielä enemmän, kun keskinkertaisella valmistautumisella saa hyvän arvosanan. Kiinnostuksen osoittamisesta palkitaan viitosella. Tämä on nähty ja koettu tosi.

Oikeastaan on hirvittävän vähän niitä kursseja, joihin oikeasti haluaa panostaa. Pääaineessani sentään niitä on ollut muutama, mutta en voi kieltää, etteikö aamukuudelta aloitettu essee olisi tuonut kiitettävää arvosanaa. Essee ei todellakaan ole osoittanut parasta mahdollista osaamistani tai tiedonkäsittelytaitoani. Vaihdossa panostin toiseen kurssiin paljon enemmän kuin ensimmäiseen, silti sain molemmista saman arvosanan. Tosin motiivinikin olivat erilaiset kursseilla, jälkimmäinen kursseista kun oli diipadaapaa.

Sivuaineista muistan tasan yhden kurssin, josta olen jaksanut olla innostunut ja johon olen jaksanut panostaa. Se oli kielihistoriaa. Ironista mutta totta, nyt kielihistorian lukeminen toiseen sivuaineeseen tuntuu mahdottomalta tehtävältä. Tosin niiltä osin, jolloin tämä tentittävä kielihistoriaosuus vastasi jo opittua kielihistoriatietämystä, lukeminen tuntuikin mielenkiintoiselta. Elämä on.

Krääh

Koko viikko on mennyt pienessä kohmeessa. Varsinkin illat, sillä muistaakseni munlaisilla opeilla pitäisi olla jotain max. 15/18 opetustuntia viikossa ja mulla on tunteja 28. Yritä siinä sitten suunnitella tunnit huolella tjtn. Ei onnistu ihan heti.

Ensimmäinen viikko kahdesta takana. On ihania oppilaita, joiden kanssa tekisi mielellään enemmänkin töitä (ja joihin mielellään vaihtaisi ne tapaukset, joiden kanssa palaa käämit totaalisesti). Oon kyllä siitä ylpeä itsessäni, että en ole vielä kertaakaan räjähtänyt luokassa - sen sijaan on pari kertaa tullut parille vastavalmistuneelle opettajalle huokaistua, että voi jee..

Lisäksi on maan mainiota mennä kouluun, jonka käytäntöjä ei tunne ja opettamaan ryhmiä, joiden kurssisuunnitelmista ei ole mitään haisua. Hyvä on kysellä ekoilla tunneilla joka ryhmältä, mitäs te olette viime viikolla tehneet. Toivottavasti on edes jotain sinne päin. Toivottavasti.

Tenttikirjallisuus on kärsinyt huomattavasti tässä kaiken härdellin keskellä. Nytkin mun pitäisi olla sitä lukemassa. Siihen on hyvä simahtaa.

Salo : Salon : Salonki

Kaikkihan tuntevat tämän kampaamomerkin. Salon Hius tai Salon Katri tai jotain vastaavaa. Näitä on hulvattoman paljon.

Fiksu minäni on vuosien ajan miettinyt, että jollain Salo-nimisellä pyyhkii todella hyvin. Karu totuus iski kuitenkin vastoin kasvoja vasta vaihdossa, kun juna-aseman mainoksissa komeili Salon X. Salonki perkele! Kaikista koomisinta tässä oli se, että viikon päästä taas mietin sitä, mitä ihmettä Salo tekee Keski-Euroopassa, kunnes taas tuli oivallus salongista.

Musta on hirvittävän hämäävää varsinkin Suomessa käyttää vierasperäistä "Salon" yhdistettynä suomalaiseen nimeen. Anteeksi vaan, mutta mä tiedän kyseisen sukunimen omaavia tyyppejä, joten taivutan mielessäni Salo : Salon. Ei vaan voi tulla pieneen mieleenkään, että kyse on salongista.

Tähän hätään ei tule mieleen samanlaisia vierassanoja ja omaperäisiä sanoja, jotka lankeaisivat yhteen jossain muodossa ja aiheuttavat hämmennystä. Ilmoitelkaa toki, jos näitä on muitakin.

Btw. tukkatohtorille olisi taas tarvetta.

Rentoa naisten elämää

Célestine Vaiten Tahitin tyttäret on ihan siedettävää iltalukemista. Juonta ei ole juuri nimeksikään, mutta tarinointi on leppoisaa ja kerronta rehevää. Tahitin tyttäret kertoo tahitilaisista naisista, jotka sukupolvesta toiseen taistelevat vastakkaisen sukupuolen kanssa. Tahitilaiset naiset ovat voimakkaita ja viisaita ja välittävät perinteitä sukupolvelta toiselle.

Kertomus on naiseuden ja naisten viisauden ylistys. Sääli, etteivät luvut rakenna mitään yhtenäistä juonellista kokonaisuutta, ne ovat irrallisia episodeja, joihin kuitenkin tahitilaisnaisten elämä kietoutuu. Toisaalta lyhyet tarinat toimivat hyvin juuri iltalukemisena. Ei ole mikään pakko kääntää seuraavaa lukua nähdäkseen, mitä sitten tapahtuu.

Hallittua kalenterin täyttöä

Syksyn ohjelma lyöty lukkoon. Uulalaa.

Ei tullut sijaisuutta, ei tullut valmista. Sen sijaan syksyltä on tulossa 25op ja keväältä kaikessa uskossa ja toivossa eläen 10op + iso-G. Niin ja olen unohtanut erikoispedagogian ja keskityn nyt sivuaineisiin (ja pääaineeseen, ylläripylläri). Pitääkin laskea vielä tuohon syksyn saldoon +10 op, koska mitä luultavammin käyn tenttimässä muutaman aineopintokirjan, joilla ei ole mitään muuta painoarvoa kuin graduiluun mahdollisia lähteitä ja virikkeitä. Sitä paitsi Kela saa mitä haluaa.

Tunnen itseni ahkeraksi.

Sitä paitsi kalenteri näyttää edelleen siltä, että voin rauhassa elää avovaimoillen, sillä lokakuun loppuun asti opintojen takia täytyy käydä yliopistokaupungissa yhtenä päivänä viikossa ja marraskuun ajankin joudun majoittumaan kavereiden ja sukulaisten nurkissa kerrallaan kaksi yötä.

Vaikuttaa hyvältä eikä laiskita naista liikaa.
Ja aina voi tiputtaa yhden kurssin pois, jos jostain ilmaantuukin pitkähkö sijaisuus.

Me verifioidaan presenssiä

En tiedä, sattuiko kukaan muu katsastamaan eilen Nelosen iltauutisia, joissa ulkoministeri Alexander Stubbia haastateltiin Georgian kriisin tiimoilta. Valitettavasti en saanut sanasta sanaan kaikkia ulkoministerin sanomia talteen, mutta seuraavia väitteitä (sisältäen kursivoidun sanan) Stubb kuitenkin muotoili.

"Hei haloo! EU:lla ei ole ketään lähettää kriisialueelle."
- Ei niin, daa. Tuli selväksi, että Etyj on ainoa, jonka tarkkailijoita on alueella.

"Etyjillä on presenssiä alueella."
- Edustusta? Mitäh?

"Me (Etyj) verifioidaan alue..."
- Joopajoo.

Tykkäsin silti Stubbin tavasta esiintyä. Avopuoliso moitti kansankielisyydestä "mä, sä", mutta suorassa lähetyksessä ei välttämättä ihan heti tarkastella ulosantia. Sitä paitsi kirjakielinen esiintyminen olisi etäännyttänyt ulkoministerimme kansasta, nyt hän oli melkein selkeä.
Minkälaista kieltä Suomen ministereiden tulisi sitten käyttää? Hei haloo!

Ian McEwan: Sovitus

En ole nähnyt leffaa enkä kirjan perusteella sitä alkaisi katsoakaan. Ian McEwanin Sovituksen rakenne jo aiheutti puistatuksia. En ole koskaan ollut monen päähenkilön katsontakannan fani, joskin kerronta pysyi kolmen osion ajan kaikkitietävässä kerronnassa. Neljännessä potti hajosi käsiin, sillä päähenkilö, joka kesällä 1935 oli ollut vasta 13-vuotias kirjailijanalku, käyttääkin minäkerrontaa. Ja pilaa kaiken. Totaalisesti.

Kertomus itsessään on mielenkiintoinen (ensimmäiset kolme osaa, joskin toinen osa ei saa omaa kannatustani). 13-vuotias Briony näkee eräänä päivänä sisarensa ja siivoojan pojan välillä tapahtuman, jonka pohjalta hän tekee päätelmiä, jotka liitettynä muihin päivän tapahtumiin aiheuttavat koko perheelle suuria muutoksia. Ensimmäisessä osassa kerrotaan sekä Brionyn, isosiskon ja siivojan pojan näkökulmasta tapahtumien kulkua, taitaa myös sairaana migreenistä kärsivän äidinkin näkökulma vilahtaa jossain välissä. Toisessa osassa keskitytään puhtaasti siivojan pojan ajatusmaailmaan; tämän osan antia on ennen kaikkea muistot. Kolmannessa osassa Briony saa äänensä kuuluviin, hän yrittää sovittaa kaikin tavoin tekemäänsä virhettä.

Ymmärrän kyllä McEwanin suosion, sillä tarina etenee, vaikka ensimmäiset pari lukua aiheuttavat vain leukojen repimistä. Kerronta on omalla tavallaan intensiivistä ja hyvin pieniin asioihin kiinnittyvää. Minimalistista. Ehkäpä palaan McEwaniin joskus, kunhan saan tenttikirjan luettua...

Koska en ole nähnyt (vielä) leffaa, voin kuvitella leffan kerrontaratkaisuksi jotain Titanicin tapaista vanhaa naista alkuun katsomassa ensimmäistä kirjoittamaansa näytelmää ja siitä palaavan ajatuksissaan lapsuuteen ja tuohon kaiken muuttaneeseen päivään. Vaikkakaan en kirjan perusteella leffaa lähtisikään katsomaan, voisin katsoa sen kuitenkin rakkaustarinan perusteella. Tosin tiedän jo, miten leffa päättyy, kiitos siskon, joka kertoi tarinan lopun (koska kuuli sen kaveriltaan).

Kauniin Dorian Grayn rappio

Jätin Jelinekin kesken, vaikka sain sen lentokoneessa jo hyvälle mallille, ja tartuin Suomeen palattuani Oscar Wilden Dorian Grayn muotokuvaan. Tämä klassikko on kummitellut niin tenttikirjallisuudessa kuin läpi kirjallisuushistorian, näinpä tuossa jokin aika sitten myös ohjelman teoksesta ja sen vaikutuksesta omana aikanaan. Ymmärrän kyllä jotenkin, miksi aatelismies Grayn irstailut rahvaiden parissa ovat saaneet aikalaisensa takajaloilleen, muttamutta...

Onhan teos moraaliton. Kauniista nuoresta puhtaasta Dorianista kehkeytyy irstas julma viettelijä, joka matkaa nautinnosta nautintoon ja antaa muotokuvansa kärsiä omasta puolestaan. Toisaalta taas teos on kuvaus ylemmän yhteiskuntaluokan rappiosta; on turha kuvitella, että yläluokkalaiset olisivat olleet 1800-luvulla siveitä ja esimerkillisiä. Jokaisessa luokassa on omat narrinsa. Itseäni teos puhutteli kuitenkin taideteoriansa takia.... Ja olihan asetelma suhteellisen mielenkiintoinen; nuori kaunis mies vajoaa syvälle moraalittomuuteen tavoitellessaan ikuista nuoruutta ja nauttiessaan elämän kaikista puolista.

Jään sulattelemaan.

Rokataan salilla

Sniif. Mulla ei ole lisätä tähän hätään kuvia, mutta ei huolta, lisään ne siinä vaiheessa, kun saan käytyä kotikotona hakemassa sopivat piuhat kameraa varten. Pogosin ja jorasin Ankkarockissa Korsossa niiin paljon, että huhheijaa! Samalla menetin ääneni, koska Lauri Tähkän & Elonkerjuun keikalla oli vaan pakko laulaa kaikki biisit mukana. Niin ja varsinkin encoren biisit, joissa Elastinen oli mukana heilumassa! "Antaa sen soida!!"

Tarkoitukseni oli tavata tuolla kesän viimeisillä (suurilla!!) festareilla kirjekaveri, mutta mentiin aina ristiin rastiin ja lopulta tietoliikenneyhteydet olivat meitä vastaan, sillä en saanut kirjekaverin tekstiviestiä vasta kuin 45 minuuttia myöhemmin sen lähetysajankohtaa. Tuolloin olin jo poistunut festarialueelta.

Ja mitä tästä kaikesta jäi käteen? Ehdimme siipan kanssa ajoissa Apulantaa tsiigailemaan ja täytyy myöntää, että sitä kannatti odottaa nämä kaikki viisi vuotta. Tosin "Paha ihminen" -biisissä olisi pitänyt olla ne viittojat mukana ;( Mutta Toni ja Sipe ja mikä se kolmas onkaan (Parta-Sami) vetivät hienon keikan ja esittivät niin paljon vanhaa matskua, että miehenkin vanhaa sydäntä lämmitti.

Jäimme hengailemaan Puistolavan läheisyyteen, sillä Apiksen jälkeen sinne asteli Ismo Alanko Teholla ja Jonna Tervomaa! IAT oli festarivetona pienehkö pettymys, mielestäni tämä kaksikko sopii paremmin hämyisiin konserttisaleihin ja pienille lavoille. Lisäksi suurin osa biiseistä oli samoja, mitä maaliskuussa kuulin Blanco Spirituals -kiertueella, joten mitään uutta ei ollut luvassa - lukuunottamatta sitä Jonna Tervomaan kanssa esitettyä duettoa kappaleesta 2x1=1. Tähän väliin pitää mainostaa, että tilaamani EP tuli nimmareiden kera, mikä ilostutti tätä fanittajaa paljon! Keikalla toimivia biisejä olivat myös Rakkaus on ruma sana, Elintaso, Levottomat jalat. Ismo Alangon samettinen ääni hiveli.

Alangon ja kumppaneiden jälkeen jäin vielä katsastamaan muutaman biisin Disco Ensembleltä ennen kuin suuntasin Lauri Tähkän & Elonkerjuun keikalle. Disco Ensembleä ja Apocalypticaa olivat seuraamassa myös Teho Majamäki (läheisyydessä! On olemassa kuva musta taustalla Teho!) ja Ismo Alanko. Itse lähdin kesken Apocalyptican sitten pois päin.

Mutta Lauri! Ensimmäinen Elonkerjuun livekeikka eläessäni ja olin huumaantunut siitä menosta ja draivista, mitä bändillä oli. Wou! Paljon paljon kuvia, mutta kamerasta tosiaan loppui akku ja kaikki kameran tykötarpeet ovat yhä matkalaukussa...

Ankkarock toimii kaiken kaikkiaan paremmin aurinkoisella säällä kuin tihku- tai kaatosateessa.

Mutta sitten niihin oikeisiin kuulumisiin, jos tällaisen musapostaushehkutuksen jälkeen voin rauhoittua kirjoittamaan muustakin elämästä. Tosiaan avova(i)moilu on suhteellisen kivaa pääosin, kiva mennä yhdessä nukkumaan ja kiva herätä siihen, että toinen on joko vieressä tai samassa asunnossa aamulla. Kaukosuhteessa eläneelle tämä on luksusta! Hiljalleen etenee muuttokin, mutta siitä ei vielä ole oikeasti mitään sanottavaa. Kerron tarkemmin, kunhan ollaan tyhjennetty loputkin keittiönkaapit ja makuuhuoneen liinavaatekaappi ja saatu mun tavaroille tilaa. Huomenna on ensimmäinen pyykkitupavuoro! En ole koskaan yleisissä tiloissa pyykännyt vaatteitani, mutta koska ei ole tietoa vielä siitä, milloin saan oman kultaisen pesukoneeni tähän asuntoon, niin niillä mennään, mitä saadaan. Vielä on Kelan kanssa paperisodat sotimatta opintotukipäätösten suhteen, mutta katsellaan, katsellaan...

Peukut pystyyn, että saisin hakemani sijaisuuden.

Viime viikolla kävin kirjoittamassa vuoden liiton kuntokeskuksen kanssa, mikä on varmaan paras sijoitus, mitä teen tulevan vuoden aikana. Tänään treenien jälkeen tunsin oikeasti lihaksissa tehneeni jotain. Endorfiinihuumassa jaksoi vielä reippailla kotiinkin. Huomista en halua ajatella... Pitää nyt alkuun kuitenkin aloitella taas varovasti tätä kuntoilua, sen verran pitkä sairasteluputki on ollut alla ja edelleen mennään tulehduskipulääkkeillä.