Hihoja, jotka eivät palaneet

Ei se lähdeteos ollutkaan mikään ylittämätön este. Tosin se on vielä pahasti kesken, mutta sain luettua keskeisimmät artikkelit. Muut sitten selaten ja valikoiden läpi.

Innostuin ottamaan oranssin tunikan esiin. Se on majaillut jo jonkin aikaa sohvan päällä - köh, kolme kuukautta - ja ompelin nyt olkasaumat. Seuraavaksi olisi ne hihojen istutukset molempiin mohairneuleisiin. Taitaa kyllä jäädä pääsiäiseen se urakointi.. Tosin arvon varmaan siihen asti, jätänkö oranssista perhoshihat pois vai laitanko ne. Sovitin jo nuppineulojen kanssa hihojen toimivuutta, tosin toinen hiha oli kääntynyt np ylöspäin, joten pitää vielä jatkaa mallailua..

Ja ei, en ole koskenut puikkoihin. Ainoastaan neulaan ja neuleeseen.

Facebook-kutsu oppilaalta

Suu loksahti jälleen auki.

Facebook-kutsu oppilaalta. Whhaaaat?

Luulen kyllä arvaavani, miksi näitä tulee silloin tällöin. Luultavasti kaverikutsut lähetetään sähköpostilistan perusteella, periaatteessa siis kutsu voi lähteä kaikille sähköpostilistalla oleville. Voisin kuvitella tätä tapahtuvan mm. gmailin sähköpostilistan kautta... Eli kun oppilas on joskus lähettänyt mulle sähköpostia, jää mun sähköpostia postilistalle, ja kun facebook kaivaa osoitteen listalta, tulee kaverikutsu myös mulle.

Sanokaa, mikäli olen aivan hakoteillä. En jaksa kuitenkaan uskoa, että syksyllä opettamani oppilaat lähettelisivät mulle muuten vain kaverikutsuja. Vaix oonkin niin rento ope!!!!

Julma kohtalo

Olen pakoillut liian kauan englanninkielistä lähdettä. Nyt sitä ei voi enää uusia (kuten ei kahta muuta suomenkielistä lähdettäkään), joten pakko priorisoida ja tarttua härkää sarvista ja uhrautua gradun jalon alttarin ääreen.

Tulen vielä monesti itkemään tätä julmaa kohtaloani.

Huono äiti, paha lapsi?

Luojan kiitos, Poikani Kevin (Lionel Shriner) ei ole tositarina. Se ei silti poista kirjalta sen arvoa: tämä kirja pysäytti. Se aiheutti inhoa, surua ja tyhjyyttä. Ehkä eniten tyhjyyttä. Se pysäytti.

En ole vielä eritellyt paljoa kirjan teemoja. Yksi suuri teema on äitiys ja äidinrakkaus. Voiko äiti kasvattaa "oikein" ja silti tuloksena voi olla joukkomurha? Voiko äiti rakastaa poikaansa, vaikka tämä on tehnyt kamalan teon? Kysymys on jatkuvasti läsnä. Eräs äiti totesi taannoin lehdistölle: "Silti hän on poikani."

Evan tarinan esittäminen kirjeiden varassa - miten paljon inhoankaan kirjemuotoisia romaaneja! - on hyvä kertojaratkaisu. (En siis voi mitenkään sietää kirjeromaaneja --- yyyyhh!!) Kertojaa pitää automaattisesti suhteellisen luotettavana, onhan se omin silmin ja omasta itsestä lähtöisin koettua. Tarinassa on pakko olla se pahuuden puoli: Kevin on syntymästään lähtien paha. Minä luotin Evan näkemykseen pitkälti: oman lapsen voi kokea velvollisuutena ja pahuuteen taipuvana. Kaikki Evan havainnot, kaikki tapahtumat korostavat Kevinin pahuutta. Lisäksi on sinisilmäinen, luottavainen isä Franklin, jolle kirjeet on osoitettu.

Kevinistä paljastuu ainoastaan joitakin inhimillisiä puolia. Kymmenvuotias poika on kaksi viikkoa sairaana ja tällöin turvautuu äitiinsä ensimmäisen kerran kuten tavallisetkin lapset. Tällöin äidin seura kelpaa ja äiti kokee ensimmäistä kertaa rakkautta lastaan kohtaan. Toisen kerran inhimillisyyttä alkaa keriytyä esiin vasta vankilassa. Silti Eva käy tapaamassa poikaansa vankilassa joka toinen lauantai. Velvollisuudentunnosta? Syyllisyydestä? Äidinrakkaudesta? Vai siksi, ettei hänellä ole enää mitään muuta jäljellä?

En halua peilata Poikani Kevin -kirjan tarinaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä ei ole mieltä. Kaikki kirjan lukeneet tekevät vertailun. Minäkin tein lukiessani. Ehkä suurin kysymys kuitenkin on jo noussut kaikkien huulille: Miksi? Se kysymys on leijunut parin vuoden ajan Suomessa, sitä ennen vuosia Amerikassa. Poikani Kevin yrittää tarjota yhtä ratkaisuvaihtoehtoa: julkisuuden saamista keinolla millä hyvänsä. En ole valmis nielemään sitä pureskelematta.

Joutsenlaulu eli viimeisiä neulomuksia

Tässä näytteenä merihuivi, jonka olen tainnut jo esitellä, sekä vauvantossu, jolle on jo olemassa pari, mutta joiden langanpäät on päättelemättä ja nyörit tekemättä. Harjoittelin palmikkoja.

Ainoa aktiivisesti tekeillä oleva työ. Patenttineule on tehty, enää on hihojen istutus ja lankojen päättely tekemättä. Tämän takia olin huomioimatta lääkärin neuvoja. Nyt kun puikot ovat levänneet pari viikkoa, voin sanoa, että neulomattomuus on auttanut jonkin verran. Toisaalta taas aikaa on tullut paljon enemmän käytettäväksi ja olen vain tyhmistynyt katsoessani tv-ohjelmia tekemättä mitään.

Sokerina pohjalla jo joulua ennen tehty tunika, se vihreä. Se, joka aiheutti kamalat ärrinpurrit. Se, jonka jälkeen vannoin, ettei mohairia koskaan enää ikinä. Oranssi on muuten samantyylinen, mutta helma on suora ja pitsineule on erilaista. Niin ja oranssissakin on hihat istuttamatta ;( Huomatkaa keittiön kauniit kaapinovet (yäääk) ja eteisen seinän väritys (toinen yäääk).

Langaton verkkoyhteys = kuvapostaukset mahdollistuivat

Tänään on plääh-päivä. Ei jaksaisi mitään -päivä. Mitä jos haettaisiin tänään kebabia? -päivä.

Haettiin viimein langattoman verkkoyhteyden mahdollistava modeemi, joten kirjoittelen tätä blogikirjoitusta viimeinkin omalta koneelta. Arvatkaahan, rakkaat lukijat, mitä se tarkoittaa? Se tarkoittaa sitä, että kohta KOHTA on neulepostaus edessä.

Valokuvat vain kamerasta koneelle ja sitten läsähtää valokuvia.

Kevätväsymys

Kolme opea istuu opettajanhuoneessa. Vuorotellen kuuluu huokaus: "Voi ei..."

Meillä on jo kevät. Ajatus vielä yhden jakson painamisesta oppimishaluttomien oppilaiden kanssa on painajainen meistä jokaiselle. Puheltiinkin tänään, että kevätväsymys on piinaavaa. Ensimmäiset kaksi viikkoa menee kesälomasta varmasti siinä, kun toivutaan opetuksesta. Ei meitäkään enää huvita.

Olen itse muutenkin poikki keväisin. Teen sairauslomansijaisuutta loppukevään mikä tarkoittaa sitä, etten tiedä vielä, jatkuuko hommat koko jakson vai puolet jaksosta. Muutenkin on ärsyttävää jatkaa toisen aloittamalla kurssilla, mutta nyt erityisesti, kun ei pysty yhtään suunnittelemaan omaa ohjelmaa ihan tarkalleen. Niinpä kulutin iltapäivän miettien sitä, käytänkö välikokeita vai mitä teen kurssin kanssa. Kaiken huippuna joudumme antamaan arvosanat kaksi viikkoa ennen jakson päättymistä. Mitä ihmettä?!? Millähän ilveellä sitä saa oppilaat tekemään sen maagisen päivämäärän jälkeen yhtään mitään? Eli kaikki arvioitavat jutut pitäisi hoitaa viidessä viikossa ja sitten kolme viikkoa pitäisi vain pyöritellä peukaloita (ja kuudennen viikon ajan iltaisin arvioida älyttömällä kiireellä).. Kyllä kannattaa.

Varmasti niissä tutkimuksissa on perää, joiden mukaan kellojen siirtely kesä- ja talviaikaan vaikeuttavat työtä tekevien biologista rytmiä. Ainakin itselläni kestää taas pari viikkoa siihen, että sopeudun uuteen aikaan.

Mieliteko

Huomasin eilen haluavani keväthangille hiihtämään.

Minä hiihtämään! Laskettelukin kyllä kelpaisi.

Maailmankirjat ovat sekaisin.

Plääh ties kuinka monennen kerran

Oikeasti. Seriously.

Miten kauan opettajan pitää ottaa vastaan vanhoja tehtäviä, kun kurssi on jo ohi? No, arvioin kyllä nyt tulleet tehtävät, koska ymmärrän viipymisen syyn täysin. Voinko jo ensi kuussa sanoa, että nou kän duu, jos elo-syyskuussa vedetyn kurssin tehtäviä tulee vielä lokeroon?

Kauan Kelalla menee siinä, että ne käsittelevät/huomaavat mun palauttaneen opintotukea? Oon ihan paiseissa Kelan kanssa, mietin, miten järjestän huhti- ja toukokuun. Luultavasti nostan vielä huhtikuussa tukea, koska elämä, mutta että toukokuu... Toukokuussa en kyllä enää nosta, koska tulorajat paukkuvat aika kipakasti muuten. Kesän ajattelin elää pyhällä hengellä. Ehkä joku sukulainen voisi antaa mulle hanttihommia, jotta graduilu olisi turvattu.

Gradu voi paksusti. Olen ottanut itseäni niskasta kiinni ja tuottanut tekstiä, plärännyt materiaalia, ottanut sen siipieni suojaan.

On se kumma kun säiden haltija ei osaa päättää, tuleeko kevät vai pysyykö talvi. Toki on kaunista, kun puiden oksat painuvat lumipeitteen alla, mutta rakastan enemmän aurinkoa ja sulia teitä. Sekin on ihmeellistä, miten päätiet ovat kyllä sulat, mutta sitten oman kadunvarren kävelytiet ovat umpijäässä niin, että tällainen kävelijä on lentää selälleen.

"Laatukirjallisuutta"

Tulihan kirjamessuilta jotain muutakin haettua... Kirjastoauto oli esittelyssä, ja hetken kiertelyn jälkeen tartuin mm. Tuija Lehtiseen taas kerran. Laatukirjallisuutta, hehheh.

Kaikki, mitä olen viime aikoina Lehtisessä vierastanut, oli nyt poissa. Homma toimi, vaikka Ruutukuningattaren päähenkilönä oli edelleen pärjäävä, mediaseksikäs nainen. Islaan olin tutustunut jo luettuani Ruusumadonnan, joten sama tarina jatkui. Parasta Lehtisen tuotannossa on ehdottomasti se, että hän väläyttelee vanhojen teostensa henkilöitä muissakin kirjoissaan. Tällä erää sivurooliin oli päässyt pieni ravintola, joka muistui Mikaelasta kertovasta teoksesta. Enkeleitä ja jotain.

Aivot narikkaan -kirjallisuutta, jolloin ei tarvitse analysoida, pohtia, miettiä... Riittää, kun jaksaa lukea, mitä sankarittarelle käykään.

Ai joo, lainasin myös Paul Austeria. Ehkä tartun siihen seuraavaksi tai sitten luen loppuun Poikani Kevinin. Jälkimmäisestä ei saa kyllä hyviä kiksejä mitenkään ja sitä sietää vain pieninä annoksina.

Messuilla

Kävelin tänään kirjamessuille ja ihailin hyppyrimäkien profiilia. Aurinkoisina kevätpäivinä on kivaa asua täällä.

Olen vähän pettynyt messuihin. Vertailupohjalla on vanhan kotikaupunkini vastaavat messut parin vuoden takaa, missä tarjonta oli suurta ja hienoa - kuten kunnon yliopistokaupungin imagoon kuuluu. Tänään mieleen tuli vain sana "kotikutoinen". Samaisessa hallissa, missä sodittiin laulun muodossa, oli ahdasta.. Tunkkaista. Liian vähän kiinnostavia pisteitä, tuntui että suurimmat nimet (kustantamot, kirjakaupat - you name it) jättivät tämän väliin, koska ensi viikolla pärähtää kunnolla eräässä Suomen Ateenaksikin kutsutussa kaupungissa. Kolme haastattelupistettä (vai oliko niitä neljäkin?) oli liikaa. Sauli Niinistö veti käytävät tukkoon, niin ettei seuraavalle käytävälle päässyt puikkelehtimaan pelkäämättä pudottavansa näytteillä olevia lasiesineitä. Niin, lasiesineitä kirjamessuilla... Kuten myös koruja...

En tiedä. Jotenkin homma ei vain toiminut, messut eivät vakuuttaneet minua millään tavoin. Tosin ostinhan minä kotiintuomisena itselleni Rilkeä sekä Topeliusta.

Niin ja korvakoruja. Ensi viikonloppuna on sitten vuorossa joko täällä Hyvän olon messut tai vanhassa kotikaupungissa kirjamessut... En ole vielä arponut, minne suunnistan.

Pahempi vaihtoehto?

Kumpi on pahempi vaihtoehto: kirjoittaa 10 sivun essee (neljästä kirjasta) vai mennä tenttimään neljä kirjaa ja luentosarja?

Kyseessä on 5op. Kyseisen professorin tenttikysymykset eivät ole olleet mitenkään pahoja.

Toisaalta en himoitse tuota esseen kirjoittamista, koska muutenkin pitäisi kirjoittaa essee toiselle kurssille samoihin aikoihin. Niin ja gradu. Tenttiminen ei myöskään kiinnosta kovinkaan paljon. Saan nimittäin kirjatenttiä ihan tarpeeksi vielä tulevaisuudessa: kesälle jää yksi kirjatentti (yyh) ja ehkä toinen ja kolmaskin riippuen siitä sivuaineoikeuden saamisesta.

Tieto on keksintö pirun

Tieto on keksintö pirun
sen vallassa, kuumeessa, tuskassa virun
En tahdo tietää enkä opettaa
vaan tuntea ja oivaltaa
(Hassisen Kone, Olen toki vain sen tiedän)

Kyseinen biisi on soinut enemmän ja vähemmän päässä viime aikoina. Pientä stressiä ilmassa? Huomaa, että jakso on kääntymässä loppua kohti ja pieni stressi alkaa puskea gradun kanssa. Tai siis graduesitelmän kanssa. Pitää nyt maanantaina istua kiltisti naputtamaan sivuja esitelmään, vaikka kaikki muu tuntuisi kuinka paljon mielekkäämmältä tahansa.

Toisaalta Olen toki vain sen tiedän muistuttaa mua siitä, kuinka mulla soi koko syksyn päässä aamuisin Dingon rivit Nyt mennään apinatarhaan/ eikä ikinä pois/ mennään apinatarhaan. En tiedä, onko suhtautuminen muuttunut mitenkään opetuskuvioihin. Joskus tuntuu, että työskentelisin lastentarhassa enkä fiksujen oppilaiden kanssa. Tosin mun usko oppilaisiin palautui kuluneella viikolla, sillä sijaistin kollegaa ja pääsin opettamaan aivan ihania ryhmiä. Ryhmiä, jotka keskustelevat ja osallistuvat. Ryhmiä, joilla on mielipiteitä sanottavana. Ryhmiä, jotka reagoivat mun heittämiin haastepalloihin.

"Tahdon tuntea ja oivaltaa" muistuttaa mua siitä, etten mä ole tekemässä opettajana tai graduilijana mitään suurta tietokasaa, täyttämässä tabula rasaa tai piirtämässä uusia suuntaviivoja. Oppiminen on mulle ollut omalla kohdallani aina oivaltamista parhaimmillaan. Tuntemista parhaimmillaan. Siihen pyrin myös opetuksessani. Oivallusten esiinkaivamiseen, tuntemiseen. Miksen siis näkisi gradua matkana oivaltamiseen ja tuntemiseen? Ainakin se jo nyt herättää ärsyyntymistä ja joskus jopa rakkauden tunteita.

Kato käy

Osuinpas opettajanhuoneeseen huonoon aikaan.

Huomaa, että kevät alkaa stressata itse kutakin. Työhuoneessa on lisäkseni kolme muuta opea ja kaikki kolme olivat sisään törmätessäni puhumassa siitä, kuinka on aika hakea muita duunipaikkoja. Osa on jo hakenutkin muualta. Kyse ei puheiden mukaan ollut niinkään viihtymättömyydessä, vaan byrokratian toimimattomuudessa. Kaikilla ei ole tietoa jatkosta, ts. ovat minun tavoin tulleet sisälle määräaikaisilla työsuhteilla, joten syksyn jatkosta ei ole tietoa. Rassaisi se muakin, ellei mulla olisi mahdollista jatkaa opintoja syksyllä. Toisaalta kyse on myös osittain tyytymättömyydestä työnkuvaan, joka ei sisällä kaikkia niitä osakomponentteja, jotka ovat ko. opettajan rakkaus.

Ei ole ongelmatonta olla opettaja.

Itsehän en ole vielä miettinyt syksyä sen kummemmin. Yritän nyt kesän aikana saada gradun siihen pisteeseen, että raakaversio olisi elokuun alussa valmis. Elokuussa siksi, että tulevista työkuvioista ei ole vielä selvyyttä, mutta olen kuitenkin varautunut siihen, että hyppään johonkin opettajavahvuuteen lisälenkiksi heti elokuun alusta.

Olen toki selannut vapaina olevia opettajan paikkoja. Viimeksi tänään. Saa nähdä, miten naisen käy.

By the way, pistin hakupaperit uuteen sivuaineeseen... Tai uuteen ja uuteen. On ollut pakko lukea kaksi kurssia kyseistä oppiainetta, joten ajattelin, ettei perusopintojen täydentäminen niin vaikeaa olisi.

Kadonneita vatsalihaksia metsästämässä

Olen kirjoittanut harvakseltaan treenauksesta tähän blogiin. Osittain siksi, että on toinenkin liikunta-aiheinen blogi, joten tänne ei ole tarvinnut kirjoitella juuri mitään. Pakko silti nyt hehkuttaa: liikunta ei ole aiemmin tuntunut näin ihanalta!

En tiedä, onko sykemittari ollut se kimmoke hyppäämään salilla säännöllisesti. Ehkä, ehkä ei. Joka tapauksessa se on ollut tammikuusta asti mukana treeneissä - ja vaikka väliin jäi muutama viikko, etten treenannut kiusallisen poskiontelotulehduksen takia (joka on muuten vaivannut jo ihan tarpeeksi parin vuoden aikana), niin paluu salille on ollut ihana. Tehtiin vasta uusi saliohjelma seuraaviksi kolmeksi kuukaudeksi, mikä oli oikeasti kannattavaa ja hyvä juttu. Sain uutta intoa treenaamiseen.

Niinpä kävinkin viime viikolla neljästi tekemässä puhtaan salitreenin.

Minä! Minä, joka en ollut ennen elokuuta käynyt kuntosalilla kuin pari kertaa. Minä, joka en ollut harrastanut säännöllistä liikuntaa sitten vanhojen tanssien (jolloin treenasin hulluna mahtuakseni unelmieni pukuun ja näyttääkseni hyvältä siinä). Minä, joka suhteen alettua olen aikonut urheilla säännöllisesti, mutta se on aina kaatunut ties mihin. Minä, joka kävin hyvin epäsäännöllisesti yliopistoliikunnan tunneilla. Minä, jolla on aina ollut viha-rakkaus-suhde liikuntaan, koska hiihtohullu liikunnanmaikka pilasi jo ala-asteella liikuntahalut.

Tavoitteena on nyt kolmet-neljät treenit viikossa koko kevään ajan. Toki edelleen mennään kroppaa kuunnellen ja kunnioittaen. Olen silti löytänyt liikunnan ilon ja riemun (toki löysin sen elokuussa, kun aloitin vuoden mittaisen avioliiton kuntosalin kanssa). Nautin!

Vieras toinen, peikko

Olen aina ollut epäilevällä kannalla suomalaisen kaunokirjallisuuden tahi suomalaisen fantasian suhteen. Todistavathan siitä jo edellisten postausten kirjalistatkin. Suhtaudun epäilevästi myös erilaisiin palkittuihin kirjoihin, koska Finlandia-palkinto on mennyt joskus ihan väärään osoitteeseen ja ylipäätään palkinnoilla nostetaan jokin kirja ylitse muiden. Samalla teoksia kaanonisoidaan, niin että rapa lentää.

Niinpä tarttuminen Johanna Sinisalon Finlandia-palkittuun Ennen päivänlaskua ei voi -teokseen oli itsellenikin pieni yllätys. Kuten jo aiemmin totesin (kirjoittaessani kirjaostoksista), nousi Sinisalon nimi seminaarissa esiin muutamassakin kohdassa, joten pokkarin halpa hinta vietteli minut mukaansa. Niin vietteli myös teos. En muista, milloin viimeksi olisin lukenut yhtä intensiivisesti jotain teosta.

Ennen päivänlaskua ei voi yhdistää villin luonnon ja postmodernin, pirstaleisen suomalaisen yhteiskunnan. Kun peikonpoikanen tuodaan moderniin luksus-lukaaliin, ei voida välttyä kysymyksiltä siitä, miten luonto ja kaupunki, villi Toinen ja kaupunki-ihminen vaikuttavat toisiinsa. Ennen kaikkea seksuaalisuus, joka kumpuaa tuosta toisesta, peikosta, ja sen hyödyntäminen taloudellisissa tarkoituksissa ovat keskeisiä kysymyksiä. Vahva toiseuden teema kantaa teosta.

Parasta antia lienevät Päivänsäde ja menninkäinen -lyriikasta lainatut teoksen osien nimet (ja itse otsikkokin) samoin kuin todelliset ja keksityt lähteet peikkojen elämästä. Ne ainakin rytmittävät teosta mukavasti, ja vaikka itse yleensä vihaan lyhyitä, jopa virkkeen mittaisia kappaleita, niin Ennen päivänlaskua ei voi -teoksessa ne ovat ihan paikallaan ja sopivat kuin nenä päähän.

Mihin menet, maailma?

Kulunut viikko on vetänyt minut hiljaiseksi. Miettiväksi.

Tämä lukuvuosi on ollut rankka työelämässä aloittelevalle opettajalle. Sanon sen jo nyt. Ensin syksyinen verilöyly, nyt eilinen Saksan verilöyly (ja Alabama...). Lisäksi vielä tämän viikon alun hiljaisuuden aiheuttanut tapahtuma. Mietin jo alavalintaani, vaikka vasta minulta kysyttiin, olisinko valmis jatkamaan/haluaisinko jatkaa työpaikallani.

Minä en ymmärrä maailmaa.

Bild.de:n sivuilla käytiin jo keskustelua siitä, mikä saa ihmisen noin sekaisin. Syytettyinä olivat mm. Counterstrike (johon olen valitettavasti joutunut tutustumaan opettajantyössäni, sillä arvatkaa kaksi kertaa, mitä koulussa pelataan atk-luokissa) sekä WOW, joiden pelaamisen myötä "ihmisiltä katoaa todellisuudentaju." Pettymykset ihmissuhteissa, koulukiusaaminen, median lööpit ja julkisuus, syrjäytyminen, mielenterveydelliset ongelmat, liian helppo aseiden saatavuus, väkivallan kulttuuri... Syitä on monia.

Mietin tuota syrjäytymistä jo alkuviikosta. Entä jos sittenkin tämä suorituskeskeinen yhteiskunta, joka sallii yksilölle kaikenlaisia vapauksia koulumaailmassa ja pirstaloi yksilön maailman, on väärässä? Mitä tapahtuisi, jos kouluissa siirryttäisiin luokkamuotoiseen opetukseen? Ainakin lukiossa siirtyminen kurssilta toiselle uusien ihmisten keskelle voi aiheuttaa jonkinlaisen syrjäytymisen vaaran. Riittävätkö koulujen yhteisöllisyyttä rakentavat kastajaiset, joulu- ja kevätjuhlat, vanhojen tanssit ja penkkarit? Rakentavatko ne sitä yhteisöllisyyttä tarpeeksi? Mikä olisi yhteisöllisyyden kannalta paras muoto? Riittääkö se, että opintoja luotsaavat opo ja ryhmänohjaaja? Onko tarpeeksi koulun ja kodin yhteistyötä? Miten saataisiin siirtymät eri kouluasteiden välillä saumattomiksi?

Lisää kirjaostoja

Halvat kaupat tekevät tepposensa. Ostin taas kasan pokkareita, oikeastaan kolme... Oikeastaan kirjaostokset ovat oikeutettuja, koska en saa neuloa ja ostella lankoja. Jollainhan se tyhjyys pitää täyttää! Jos kolme pokkaria saa alle yhdeksällä eurolla, niin kai ne on pakko hankkia? Eikö vain?

Innostunein olen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teoksesta. En tiedä edes miksi. Olen onnistunut ohittamaan Sinisalon totaalisesti, mutta tähän teokseen törmäsin eräissä opiskelujutuissa, mikä herätti mielenkiinnon. Taidan tarttua siihen illalla...

Toisena mukaan tarttui Lionel Shriverin Poikani Kevin. Tästä uutisoitiin joskus kauan sitten, mistä teos on varmaan jäänyt nimenä mieleen. Teos lienee noussut viimeksi kouluammuskelujen yhteydessä pinnalle.

Kolmatta kirjaa oli vaikea valita. Halusin ostaa niin monta teosta, mutta järkikin sanoi, että stop, nainen. Siihen ei tarvittu siipan sanoja. Päädyin lopulta Stephen Kingin Kirjoittamisesta -oppaaseen, joka sekin on noussut g-juttujen myötä esiin jossain yhteydessä. Tosin olen muutenkin haalinut (lue: saanut ja muutaman ostanut) kirjoittamisoppaita vuosien aikana. Esimerkiksi vanha lukioni palkitsi minut Mika Waltarin kirjoittamisoppaalla, joka alkoi kirjoituskoneen valinnalla... Loppua en tunne, koska en ole avannutkaan kyseistä teosta! Olen kyllä kauan kaivannut inspiraatiota kirjoittaa fiktiivistä tekstiä... En ole kirjoittanut varmaan seitsemään vuoteen mokomaa, joten palo kirjoittamiseen on suuri. En vain osaa enää kanavoida itseäni muuta kuin lähes asiallisen kerronnan kautta...

Kirjojen ostoa edelsi kyllä hirveä viikon alku, mitä käsittelen pääni sisällä varmaan vielä pitkään...

Kirjalistoja

Tiistaina IS leväytti peliin BBC:n listan innoittamana oman listansa kirjoista, jotka pitäisi lukea. Alkuperäisin lista on jo vuodelta 2007, guardian.co.uk:sta. Ongelmia itselläni tuotti englanninkieliset teosten nimet, koska olen lukenut teokset pääasiassa suomeksi (tosin poikkeuksena Philip Pullmanin His Dark Materials -sarjan, jonka olen kahlannut saksaksi).

BBC:n listalla on jokainen Potter omana kohtanaan, IS on kelpuuttanut mukaan sarjan ensimmäisen teoksen. Guardanian lista taas on niputtanut sarjat samaan kohtaan, mikä mielestäni on ihan jees. Sitä joko lukee tai ei lue Pottereita... BBC:n lista perustuu oletuksiin siitä, mitä ihmiset lukevat, IS:n lista pohjautunee BBC:n listaan. Muuten en osaa selittää Salman Rushdien Keskiyön lapset -teoksen listausta (miksei Saatanalliset säkeet?). Toisaalta taas IS:n listalle on päässyt vain yksi kirja/kirjailija lähes poikkeuksetta: vain Väinö Linnalta on kelpuutettu suomalaisen kansallisidentiteettiä rakentavat teokset Tuntematon sotilas sekä Täällä Pohjantähden alla. Sen sijaan englanninkieliset listat ovat sallineet useamman teoksen yhdeltä kirjailijalta. Niinpä Jane Austenia on listalla useampi kipale, samoin Brontëja. Kaikissa listoissa on ajankohtaisia teoksia.

Alla on listattu ne teokset, jotka olen lukenut kaikista listoista (suluissa englanninkielinen nimi, mikäli olen poiminut muusta kuin IS:n listasta). Nämä olen lukenut aivan varmasti, sitten on kirjoja, joista olen vain alkuosan lukenut, joita en listannut edes ja lisäksi on vielä kirjoja, jotka ovat jääneet kesken tai joista on mielikuva, mutten osaa sanoa, olenko niitä lukenut. Koska listoissa oli myös päällekkäisyyksiä, laskin kaikista listoista luetun määrän, ja kaikissa se oli noin kahdenkymmenen teoksen pintaan tai vähän yli.

1. Jane Austen: Ylpeys ja ennakkoluulo
2. Jane Austen: Emma (mm. BBC)
3. Philip Pullman: His Dark Materials (osin! Viimeinen osa kesken)
4. J.K. Rowling: Harry Potter -sarja (tästä siis BBC listannut erikseen teokset)
5. Emily Brontë: Humiseva harju (Wurthering Heights)
6. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani (Jane Eyre)
7. Louisa May Alcott: Pikku naisia (Little Women)
8. Margaret Mitchell: Tuulen viemää (Gone with the Wind)
9. Jane Austen: Viisasteleva sydän (Persuasion)
10. L.M. Montgomery: Annan nuoruusvuodet (kaikilla listoilla!)
11. Alexandre Dumas: Monte Criston kreivi (kaikilla listoilla)
12. Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha (The Secret Garden)
13. Leo Tolstoi: Anna Karenina
14. Fjodor Dostojevski: Rikos ja rangaistus
15. Patrick Süskind: Parfyymi (Perfume; tämä luettu myös suomeksi ja saksaksi)
16. Paul Coelho: Alkemisti (The Alchemist)
17. Meg Cabot: Prinsessapäiväkirjat (The Princess Diaries, kyllä olen lukenut tämän)
18. Audrey Niffenegger: Aikamatkustajan vaimo (The Time Traveler's Wife)
19. Dan Brown: Da Vinci -koodi (The Da Vinci Code)
20. Ian McEwan: Sovitus (Atonement)
21. Jane Austen: Järki ja tunteet (Sense and Sensibility)
22. Carlos Ruiz Zafon: Tuulenvarjo (The Shadow of The Wind)
23. Gustave Flaubert: Madame Bovary
24. Antoine de Saint-Exupery: Pikku Prinssi (The Little Prince)
25. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia (The Three Musketeers)
26. William Shakespeare: Hamlet
27. Victor Hugo: Kurjat (Les Misérables)
28. Albert Camus: Sivullinen
29. Anna-Leena Härkönen: Häräntappoase
30. Tove Jansson: Vaarallinen juhannus
31. James Joyce: Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta
    
32. Kalevala
33. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä
34. Astrid Lindgren: Peppi pitkätossu
35. Väinö Linna: Tuntematon sotilas
36. Jean-Paul Sartre: Inho
37. Anni Swan: Tottisalmen perillinen

Mitä nämä kirjat kertovat minusta lukijana?

En keksinyt mitään hyvää otsikkoa, joten annan olla. Kuvia on luvassa, kunhan saan viritettyä läppärin nettiin. Vaatii vähän aivokapasiteettia, jota ei tahdo löytyä. Tai sitten se vaatii vähän virittelyä meidän modeemilaitteeseen, että saataisiin langaton netti pyörimään. Tiedä häntä.

Eniveis, unohdin jo mainostaa, että gradua on aloitettu! Kävin männä viikolla opetuksessa läpi erilaisia sivuasetuksia oppilaiden kanssa, joten intouduin värkkäämään omaakin gradua. Siitä se lähtee!

Mohairunelma on ainoa työ, jota teen vielä. En ostanut kymmentä kerää jättääkseni ne lojumaan lääkärin kieltojen takia. Pari kerrosta silloin tällöin... Valmistuu varmaan tällä vauhdilla toukokuussa, jolloin niin lämmintä kietaisutakkia ei tarvitse... Kova on kohtalo. Kuvia kuitenkin luvassa, kunhan ensimmäisen kappaleen dilemma hoituu. Harkitsin jo, että lähtisin läppärin kanssa jonnekin, jossa saan koneen verkkoon (esim. kahvilaan, jossa on wlan-yhteys tai yliopistolle taitai...) ja kuvat blogiin.

Viikonlopun vietän aurinkoisissa tunnelmissa hyppyrimäkien juuressa.

)%(?&=(!(?#&?(!%?#?!!!

Katsoin eilen tyytyväisenä, kuinka eräs tarvitsemani tenttikirja on kuin onkin lähikirjastossa. Tänään aamulla heräsin ja tarkistin tilanteen: eipä ole enää ja eräpäiväkin on tentin yli. Niin ja tiedoksi: hyllyssä olevia ei voi varata, enkä eilen ehtinyt kirjastoon, koska olin taas päivän reissussa.

Menee kaukolainaksi. Ärsyttävää!

Töiden takia tuo kyseinen kirja pitäisi tenttiä ensimmäisenä tenttipäivänä, koska työt estävät seuraavan tenttipäivän jne. Sitten se taas venyy ja vanuu ja hommasta tulee erittäin vaikeaa.. Parasta tenttiä pikaisesti. Pitää vielä kysyä luennoitsijalta, olisiko sillä ehdottaa jotain korvaavaa tenttikirjaa tai lainata kyseistä opusta.

Kannattaa ottaa kiinalaine nainen

Hupaisaa on kuunnella välillä kahvilassa naapuripöydän juttusia.

Tällä kertaa vierustoverit olivat sitä mieltä, että missään nimessä ei pidä ottaa suomalaista naista, koska se vaan kuppaa rahat. Kannattaa ottaa kiinalainen nainen! Tai japanilainen! Tai romaninainen! Mitä tahansa muuta, mutta ei suomalaista, joka tyhjentää pesän ja jättää yksin häpeään! Ei missään tapauksessa naista, joka kantaa vaaleaa kruunua ja sinisilmillään vokottelee miehen ja miehen lompakon! Ei missään tapauksessa naista, joka on lahtarin sukua!

Niin, jos komeampaa sukupuolta oleva lukija lukee tätä blogitekstiä: muista, ettet ota suomalaista riesaksi. Ei vara venettä kaada, suomalainen nainen kylläkin.

Työasioita ja muuta iloista

Kuulin eilen, että työt jatkuvat lukukauden loppuun. Ihana asia! Tosin se taas tarkoittaa, ettei g:lle olekaan niin paljon aikaa kuin olin suunnitellut, mutta jostain on nyt revittävä ne työtunnit. Työsuunnitelma pitää!

Olen opettanut siis lähes koko lukuvuoden ajan. Ainoastaan syksyllä oli parin kuukauden tauko, joka tuli kyllä silloin tarpeeseen rankan ekan jakson jälkeen. Näyttää hyvältä CV:ssä. Tosin työsopparit ovat olleet määräaikaisia, koska opetustunnit ovat vaihdelleet rajustikin. Nyt toimin sivutoimisena tuntiopettajana, seuraavassa jaksossa sijaisena.

Kesällä taitaa kyllä olla melkein pakko jättää työkuviot väliin ja vääntää se g viimeinkin raakamuodossaan valmiiksi. En tahdo jättää sitä roikkumaan kovin pitkäksi aikaa. Huspois alta.

Tapasin eilen yhden läheisimmistä ja kivoimmista ysteistä. Oli taas pitkästä aikaa kivaa kierrellä kaupoissa ja jutella kuulumisia ruuan äärellä. Shoppailin hiusväriä ja meikkejä ja vähän kaikkea muutakin... Esimerkiksi yhden pokkarin, joka on jo listaan päivittynytkin... Tänään taas näen toisen ystin kahvin merkeissä. Kivaa!

Kuka arvaa oikein, mistä on kyse?

Mistä alla olevassa pätkässä on kyse? Se ei ole aivan autenttinen, poistin jälkikäteen myönnyttelevät joo-ilmaisut, jotka eivät antane suurta painoarvoa itse tapahtumalle. Kyseessä on puolen tunnin mittainen tarkkailu. Jaan kymmenen pistettä ja papukaijamerkin oikein tai lähemmäksi arvaavalle.

"Kuulostaa suunnitelmalta :)"
"Lääkelaukku!"
"Hey, smoukkeri sai..."
"Minulla ei oo enää."
"Oijoi!"
"Ei!"
"Yheksäntoista."
"No mulla on enää pistoolit jälellä."
"No, me oltiin ihan laivan vieressä ja sä jätit meidät sinne laiturille. Mä olin vaan kahden askeleen päässä laivasta."
"Aika vähän noita..."
"Okei, mut mä käyn tupakilla tässä välissä."
"Mikä vaikeusaste, laitetaaks ihan ekspertti?"
"Silloin se on hienoa, kun kaikki suunnittelee mitä tehään tässä.."
"Minä en oo varmaan kooppina pelannu.."
"Hah, pitääkö tässä nyt käydä xxx?"
"Joo kiitti."
"Nyt mulle käy! Nyt mulle käy köpelösti!"
"Mä ajattelin et toi tankki ei mahu tänne junaan."
"O-ou!"

FM:ksi monella sadalla opintopisteellä

Kela on ikävä kaveri. Tosin olen todennut sen monta kertaa blogissanikin, ja oikeastaan en edes ymmärrä, miksi hermoilen opintosuoritusten kertymisestä enkä ainoastaan siitä, tienaanko liikaa vai liian vähän.

Kävin nyt aamutuimaan (huomaako kukaan, että yritän vältellä töihin lähtöä vapaapäivänä) katsomassa opintorekisteriotetta ja totesin, että valmistuessani tutkintoni laajuus on jossain 450 opintopisteen tietämissä (tosin siis mukaan luetaan HuK-paperien 180 op:ta). Suu oli loksahtaa auki silkasta hämmästyksestä. Tosin täytyy tässä yhteydessä myös sanoa, että nykyisissä pisteissä on muutama ihmeellinen kurssi mukana. Yksi kahteen kertaan oleva ja yksi sellainen, jota en ole oikeasti suorittanut loppuun saakka. Edellisestä olen maininnut amanuenssille useampaan otteeseen, mutta suoritus ei ole kadonnut rekisteristä. Jälkimmäisestä sanon, kun alkaa näyttää siltä, että tässähän ollaan valmistumassa.

Tämän opintopisteviidakon takia en tarvitsisi enää yhtään ylimääräistä kurssia pakollisten lisäksi.

Tutkinnon laajuutta selittänee se, että olen tehnyt/tekemässä pääaineopintojen syventävien lisäksi kolmesta sivuaineesta aineopinnot, pohjalla on diipadaapakursseja ainakin perusopintojen verran osasta kurssimäärästä ja jostain syystä OKL on korvannut kasvatustieteiden perusopinnot suoraan opeopintoihin, eli siinäkin on 15op kahdessa kohtaa kasvattamassa pistepottia.

Luultavasti kesällä tulen tekemään erityispedagogiikan approa osittain, sillä työssä on huomannut, että oppimisvaikeuksiin on vaikea puuttua luokassa pelkkien aineenopettajan opeopintojen kautta. Ihan fiksua hankkia tietoa eri oppimisvaikeuksista ja siitä, miten saa luokan toimimaan.

Ei muuten liity, että tällä kertaa yhtenä sivuainehaaveen kohteena oli draamapedagogiikka. Anna mun kaikki kestää!

Maaliskuun ensimmäinen

Maaliskuu koitti mitalinhohtoisissa tunnelmissa. Tunnustaudun tässä yhteydessä suureksi penkkiurheilijaksi, joka tähän asti on neulonut tv:n äärellä. No, lääkärin tuomion jälkeen neulominen on kyllä vähentynyt huomattavasti, mutta päätin saattaa loppuun aloitetun mohairunelman. Sen sijaan silkkivillabolero menee purkuun ja odottamaan parempaa huomista. Tosin sen purkamista olinkin jo suunnitellut salaa, koska lisäykset menivät hitusen pieleen...

No eniveis, nyt ovat neulomiset kyllä jääneet, osaltaan lääkärin suosituksesta ja osaltaan sen tähden, etten ole ehtinyt edes penkkiurheilemaan, kun olen ollut neljä päivää tv:ttömänä ja netittömänä. Luin mitalijuhlista iltapäivälehtien lööpeistä...

Tein näinä neljänä tv:ttömänä ja netittömänä päivänä itselleni g-aikataulun. Laitoin myös uhkavaatimukset itselleni kalenteriin, ja yksi uhkavaatimus kuuluu seuraavasti: "Ellei viikon aikana ole tullut tekstiä kolmen sivun verran, on turha haaveilla kirjamessuille lähdöstä." Kova elämä mulla. Oikeastaan itselläni kyllä toimii tuo palkitsemisperiaate... Tenttipäivienkin yhteydessä mulla on lupa mennä tentin jälkeen ostamaan itselleni jotain kivaa palkintona siitä, että olen keskittynyt opintoihin tiiviisti edellisten viikkojen aikana. Tosin helmikuuna palkitsin itseäni ihan liiankin paljon... Pistin nimittäin torstaina tilaukseen aurinkolasit kaikilla herkuilla. Auts!

Olen kova tinkijä. Isään tullut ilmiselvästi. Ala-asteella kaupattiin ties mitä kaikkea leirikoulurahojen keräämiseksi. Oikeastaan varmaan tuotevalikoimassa oli kaikkea muuta kuin keksejä (mä en oikeasti tajua sitä keksienmyyntiä), vessapaperia, sukkia tai pesupulvereita. Ehkä meidän ope oli sen verran fiksu, että valikoi kauppatuotteet järkevästi. Sain ainakin myytyä tuotteita älyttömät määrät jo pelkästään sukulaisille ja naapurustoon. Lukioaikoina olin lehtimyyjänä muutaman kuukauden ja tein aspana hommia tutun firmassa. Sen jälkeen olen toiminut asiakaspalvelutehtävissä liiankin kauan... Nyt näyttää pahasti siltä, että samoissa merkeissä menee ensi kesäkin...