"Mä lähden pois tästä maasta, jossa juuret kasvaa kiinni kivikkoon..."

Jos hiukset voivat harmaantua ja stressi kasvaa potenssiin kymmenen, niin tänään se on tapahtunut. Ne, jotka vielä haaveilevat vaihtoon lähdöstä: HOITAKAA PAPERISODAT AJOISSA! Voin kertoa, etten itse sitä tehnyt, ja nyt stressi on melkoinen.

Homma kulkee tähän tapaan:

Aamulla hyvien aikeiden saattelemana avaan vastaanottavan yliopiston nettisivut ja alan valita kursseja Lerning Agreementia varten. Ok, homma selvä. Kurssejahan ei voi vielä kuitenkaan oikeasti valita, sillä kevät-/kesälukukauden kurssit ilmoitetaan kuukautta ennen - eli käytännössä helmi-maaliskuussa. Leikitään sitten, että valitaan viimevuotisia kursseja, eikös vaan?

Noo, hommahan pelittää siihen asti, kunnes päästään täyttämään paperisodassa kohtaa, jossa pitäisi ilmoittaa opintopisteet eli yhteismitallisella eurooppalaisella järjestelmällä ECTS:t. Homma kosahtaa siihen, sillä saksalaiset käyttävät vielä vastaanottavassa yliopistossa jotain sellaista järjestelmää kuin Semesterwochenstunde. Joo kiva, että lukukausiviikkotunteja tarjoatte, mutta kerpele kun tarvitsisin niitä ECTS-pisteitä, crediittejä, sitä todistusta (ja Kelaa) varten. Paniikki kasvaa hiljalleen, sillä mistään ei löydy moisia vastaavuuksia... Taitaa homma siellä olla yhtä levällään kuin Jokisella eväät - samaa siis, mitä täälläkin on. Ei ole yhteismitallisia korvaavuuksia mitenkään tiedettävissä. Jyväskylässä korvataan vanhoja opintoviikkoja sillä normaalilla 1,70:lla (tosin meidän laitoksella kaikki korvaavuudet on 1ov=2op). No, jätän asian hautumaan, sillä seuraavaksi seuraa ylläripylläri.

Löydän siinä surffaillessani Erasmus-vaihtosivuilta tiedon, että yliopistoon pitäisi kirjautua sisään viimeistään 4. huhtikuuta klo 10 mennessä. Jestas! Olen koko kevään suunnitellut sen mukaan, että luennot alkavat vasta 14. huhtikuuta eli kaksi viikkoa myöhemmin! OKL-luentoja tulnee siis jäämään rästiin jonkun verran, toivottavasti luennoitsijat ovat armollisia... Tosin onhan mulla sitten aikaa se pari viikkoa Saksanmaalla vääntää OKL-korvaavuuksia... Kuulostaa aivan unelmalta! Not...

Lähden sitten yliopistolle ahdistumaan lisää. Oma Erasmus-koordinaattori ei tiedä, mikä on sen SWS:n suhde opintopisteisiin eli Bolognan prosessissa tehtyyn yhteismitalliseen ECTS-järjestelmään. Itse asiassa kukaan ei laitoksella tästä asiasta tiedä... Hurraa ja wipii! Jostain kumman syystä löydän lopulta vastaanottavan yliopiston omaa laitosta vastaavan laitoksen nettisivuilta viimeinkin jonkinlaisen korvaavuustaulukon, jossa moinen SWS saa eri ECTS-arvoja sen mukaan, onko kyseessä Vorlesung, Hauptseminar, Proseminar, Übung, Lektürekurs und so weiter. Vähemmästäkin pieni pää menee sekaisin..

Viimein lähden iloisena passikuvaukseen ja päivän parhaus lienee siinä, että kuvaaja ei ottanut ylimääräistä siitä, että teetti mulle pienemmät kuvat passikuvista, jotta kuva mahtuisi siihen 3cm x 3cm tilaan, mikä hakemuksessa on naamavärkille varattu. Sain siis kahdeksan (8) kuvaa neljän kuvan hinnalla.. Fiksu setä osasi vetää oikeasta narusta ja sai musta varman asiakkaan loppuopintojen ajaksi. Karkkikaupan kautta kotiin - pitäähän paperisodan päättymistä juhlia!

Mutta mikä ihme sai mut avaamaan vielä kertaalleen opinto-oppaan, jonka sain joskus kesällä vastaanottavasta yliopistosta? Huikeaa, sillä vihkosessa lukee, että kaiken muun hyvän lisäksi pitäisi olla jonkinlainen todistus saksan kielen kielitaidosta, että he voivat hyväksyä mut Erasmus-opiskelijakseen... Saman tien suurempi ahdistus vielä päälle, sillä kuvittelin jo hetken voivani pistää paperit kirjattuna kirjeenä tänään menemään. Laitoin sitten kyselyä saksan laitoksen amanuenssille, sillä onhan se ihme, ellei muka kielitaidon osoitukseksi riitä se, että olen tehnyt saksan kielestä sekä pää- että aineopinnot...

Kivaa tänään: Tapasin pitkästä aikaa (varmaan vuoden hiljaiselon jälkeen) yhden tosi kivan kaverin lukioajoilta ja vaihdettiin kuulumiset. Opintoahdistusta itse kullakin ilmassa...

Otsikko on lainattu Ismo Alangon Muutetaan pois -biisistä.

Naisen palvontaa

Jotain hyvää kai siinäkin on, että on töissä paikassa, jonne kustantajat lähettelevät lukunäytteinä kirjoina. Ja jotain hyvää siinäkin kaiketi on, että hiljaisina hetkinä tulee tartuttua niihin lukunäytekirjoihin. Tällä kertaa käsiin osui Douglas Carlton Abramsin Don Juanin päiväkirja, joka yrittää valoittaa tämän kuuluisan naistenmiehen ajatusmaailmaa ja tekoja.

Hurjinta kastia lienevät inkvisition toimet harhaoppisuuden kitkemiseksi 1400-luvun Espanjassa. Inkvisition hirmuvaltaa vastustaen Don Juan, kirjoilla aateloitu hidalgo, viettelee naisia vannoen hekuman nimeen (ja libertinen elämäntapaan). Sitten vastaan tuleekin elämää suurempi nainen, joka saa veijarilta polvet veteliksi ja maailmankuvan uusiksi. Sinällään hienoa, että joku pitää elämäntehtävänään palvoa naisia - oikeammin naista, kun tajuaa, että yhden naisen kautta tapaa koko naiseuden kirjon. Miksei munkin mies tajua pelkästään palvoa mua ja unohtaa ne kaikki konsolipelinsä?!?!!

Mitään elämää suurempaa en tästä kirjasta löytänyt. Olisikohan pitänyt? Suhteellisen aistilliset kuvaukset eivät kyllä sovi työpaikalla luettaviksi. Saattoi myös johtua orastavasta kuvotuksesta, etten kärsinyt lukea inkvisition toimeenpanemista kidutuksista.. Tai sitten olen aina ollut kovin herkkä kaikelle raakuudelle.

Tuomio: Luettavaa kamaa, mutta ei mikään taiteellisuuden huipentuma. Jotenkin kuvaavaa on se, että yhtäkkiä tuleekin yllättäviä käänteitä, jotta saataisiin jännitystä vähän elämään (yllättävät käänteet = perhesuhteiden selviäminen), jotka ovat täysin ennalta arvattavia. Ja suurimmassa osassa kirjoja, joissa ideana on kustantajan julkaisemat jonkun muun salaiset muistelmat (esim. Gulliverin retket), homma kuihtuu kokoon alta aikayksikön. En ymmärrä, miksi tarvitaan moisia kehyskertomuksia... Tai pitäisihän mun ymmärtää, koska opiskelen kirjallisuutta..

Joulukuu on paras kuu

Olen etuajassa, mutta pakko hehkuttaa: joulukuu tulee olemaan ihan parhautta. Siihen on itse asiassa löydettävissä viisi syytä.

1) uudet hiukset
- Mustaa ja punaista, rakastan jo valmiiksi lopputulosta.

2) MacBook
- Veronpalautusrahoilla haen sen kaupasta mua odottamasta. Johan vanhan läppärin kanssa jo taisteltiinkin kolme vuotta.

3) joululahjojen osto ja itse joulu
- Shopping! Käärin jo itse asiassa ensimmäiset lahjat paperiin toissa päivänä. Yleensä vihaan ostosten tekoa, mutta jouluostokset jotain parhautta. Joulun vietän mummon luona - soittelin perjantaina ja asiasta sovittiin jo. Mies saa tehdä mielensä mukaan, multa ei joustovaraa tässä löydy (kuten siltä ei ole aikaisempina vuosina, ja mä olen kyyhöttänyt kiltisti anopin luona).

4) pitkä jouluvapaa
- 12 päivää pelkästään olemista. Ihanaa! Viime vuonna ei ollut joululomaa kuin kolme päivää, jotka nekin vietin sitten samoissa maisemissa kuin joulun. Tänä vuonna on 12 päivää, jotka voin käyttää miten haluan. Neuleita, kirjoja, suklaata, sukulaisia.. Pelkkää rentoutumista eikä työ- tai koulustressiä!

5) uusi vuosi
- Viime uusi vuosi meni vähän pipariksi, koska olin töissä 1. tammikuuta. Kiva siinä sitten olla möllöttää töissä.. Tänä vuonna uuden vuodenkin pitäisi olla vapaata (miten pitkät vapaat mulla onkaan!), ja suunnitelmissa viettää se miehen kainalossa.

EDIT: 5. kohta pitäisi olla yleinen vapaa miehen luona. Erityisesti joulukuun puoliväli tulee olemaan kiva, sillä mennään yhdessä Tampesterille katsomaan Porcupine Treeta. En bändistä tiedä juuri mitään, mutta parin biisin perusteella ihan ok ja varmaan kiva mennä yhdessä.. Lisäksi posti tuo Ismo Alangon uusimman singlen kotiin joulukuun puolenvälin tietämillä, fiilistelin ihan hulluna, kun Teemalta tuli Ismo Alanko Teholla -keikan taltiointi maanantaina. Parasta! Suunnitelmissa on vielä eipäs-juupas-tasolla katsastaa Lauri Tähkä & Elonkerjuu. Sen katsastaminen riippuu ihan siitä, jaksanko vaivautua Jyväskylään enää yhden luennon takia... Aika näyttää, tuleeko joulukuusta musiikkikuu!

Lankaostoksia...

Hain tänään kaupasta ruskeaa Nallea kolme kerää (alk. 150g/kerä), sillä siskoinen toivoi juuri ruskeaa värikseen. En ymmärrä. Punaista nyt en sattuneesta syystä itse halua hänelle neuloa, sillä olisimme muutoin kuin kaksi marjaa.. Hiukan harmittaa, etten ottanut sitä ruskeasävytteistä Nalle Coloria, jolloin neuleeseen olisi saanut elävämmän pinnan. Itsepähän sisko toiveensa esitti...

Tällä hetkellä sukkapuikoilla on violetit sukat. Pyöröpuikoille syntyy vielä tänään siskolle tulevan topin vaatimat silmukat ja muutama kerros. Tässä kun pääsee taas matkustamisen makuun, niin eiköhän sitä tulostakin ala syntyä... Mutta mitä tapahtui miehen villapaidalle?

Haaveissa tehdä vielä ennen joulua Ullassakin esiintyneet Karelia-pipo sekä Väinö-säärystimet... Itsellenihän minä niitä halajan. Jos taitoa löytyisi niin jonkin sortin huiviakin, esim. fifiä tai Revontuli-huivia (Ulla) voisi miettiä...

Videohölkkä

Ei lihasjumia! Olin eilen ihan varma viimeisen 10 minuutin treenauksen ajan, etten tänään pääse liikenteeseen, kun jalat tuntuivat olevan ihan maitohapoilla. Tänä aamuna ei ollut merkkejäkään siitä, että olen eilen treenannut puolitoista tuntia normaalin 40 minuutin sijaan... Joko opin viime viikolla venyttelyn saloja yliopistoliikunnassa tai sitten kunto on kohisten noussut siitä, mitä se oli vielä elokuun alussa. Haluan uskoa jälkimmäiseen, vaikka edellinen saattaakin sisältää totuuden jyvän.

Tällä viikolla olen siis saanut otettua itseäni niskasta kiinni liikunnan suhteen. Parasta ikinä katsoa Greyn Anatomian kolmoskautta ja samalla kuin huomaamattaan kuluttaa kaloreita cross trainerilla. Jee! Jos tämä vire vielä säilyisi joululomaan asti ja saisin samanlaisen vireen ylle jollain keinolla joululomankin ajaksi, niin homma ja kroppa olisivat pelastettuja. Suurimman ongelman tuottaa kunnollisen kuntosalin löytäminen. Sen ei pitäisi maksaa paljon, ei mitään vuosimaksuja! Salin pitäisi sijaita suhteellisen lähellä, jotta sinne jaksaisi raahautua säännöllisesti. Joku monikertakortti kävisi varmaan mun tarpeisiin enemmän kuin hyvin... Miksi ihmeessä niitä ei ole opiskelijabudjettiin mitoitettuina? Ja miksi kaikki kuntokeskukset kuvittelevat, että haluaisin ostaa jonkun jäsenyyden, joka maksaa 50 euroa kuussa? En halua! Mä tarvitsen yhdeksi vaivaiseksi kuukaudeksi treenausvälineitä, joten toisen cross trainerin hankkiminen ei ole suunnitelmissa - varsinkin kun muutto aiheuttaa stressiä tavaroiden sijoittelun suhteen...

Muutosta puheen ollen: kerroin muuttoaikeistani talonmiehelle, joka kauhistui ja pahoitteli, että on ikävää menettää tällainen hyvä vuokralainen. Musta on ikävää luopua tästä asunnosta, mutta mulla ei mitenkään tule ikinä olemaan varaa maksaa viiden kuukauden vuokria tyhjällään olevasta kaksiosta. Saati sitten siinä rinnalla maksaa opiskelijakämppää Saksassa... Itken vielä verta, kun maaliskuussa pakkaan ja laitan tavaroita kasaan. Tässä on ollut niin mukava asua. Mitenköhän reagoin sitten maaliskuussa, kun nyt jo tuntuu kovin haikealta?

Hyvä ope vai?

Nyt ensimmäinen harjoittelu on takana – selvisin hengissä, jee! Hyvä minä! Kaikista antoisinta lienee saamani palaute (vääristelen kuitenkin totuutta):

1. keskusteleva ilmapiiri

Toim. huom. Keskusteluun olen pyrkinytkin. Takaraivossa välkkyvät kaikki ne yläasteen maikat, jotka pitivät kalvosulkeisia toisensa perään. Tunnit, joissa jännetuppitulehdus oli enemmän kuin lähellä (tosin sitä ei silloin vielä tunnettu).. Hyvä, että olen tässä onnistunut edes jotenkin. Mikään ei ole myöskään ärsyttävämpää kuin edessä paasaava opettaja, joka ei anna tilaa oppilaille ja oppilailta nouseville asioille.

2. Selkeä esiintyminen ja opetus, rauhallisuus - energisyys, iloisuus?

Toim. huom. Joko palautteenantaja on sokea, tai mä olen ylittänyt oman itseni. Kaikki mut tuntevat ihmiset tietävät, että minä olen kaikkea muuta kuin selkeä. Hyvä, että jotenkin pysyin kasassa... Edit: Tosin tätä mieltä oli monikin palautteenantaja... Tarkistakaa käsityksiänne minusta, hyvät ihmiset! Energinen ja iloinen? Hmm, puolikuolleena zombiena luokassa haahuilu on siis energistä? Ehkä osasin sitten peittää kroonisen väsymyksen erittäin hyvin – hyvä näyttelijä siis kaiken muun lisäksi!

3. Toiset huomioon ottava ja ystävällinen (tyyli), jämäkkyys

Toim. huom. Lienee tässäkin jotain perää ja yhteyksiä ensimmäiseen kohtaan. Muhun ei vaan sovi vanha käsitys opettajasta, vaikka aina lukiossa vitsailtiinkin, että musta tulee uusi inhokkiope, joka ei koskaan kuuntele oppilaitaan (ja paasaa ainoastaan asiaa). Oikeasti ihmiset, se oli vain vitsi. Niin paljon kuin kunnioitankin lukion saksan opettajaa, niin en missään nimessä halua olla samanlainen opettaja. Mielestäni opettajan tulee olla kykenevä vuorovaikutukseen - ja uudeksi lempisanakseni onkin muodostunut dialogi.

4. Ei jännitystä (rentous), innostava asenne

Toim. huom. Palautteenantajat eivät siis tiedä siitä, että valvoin edelliset yöt, pyörin sängyssä, tärisin vielä luokkaan tullessa (miten ne eivät huomanneet kahvikupin tärinää?!?) ja loppujen lopuksi kokosin itseni. Ehkä en nipottanut tarpeeksi, kun tuollainen rentous kerta nousi palautteissa suureen rooliin..

Rakastan oppiainettani yli kaiken ja jopa sitä pilkun viilaamista, hienoa jos se on tunneilla välittynyt. Kun vain saisi sen saman innostuneisuuden opintojen eteenpäin viemiseen (miten niin? En ole taaskaan lukenut ajoissa tenttiin!)...

5. Tunti tunnilta paraneva, kehittyvä ote...
"-- olit muuttunut tosi paljon ensimmäisestä kerrasta. Ehkä suakin silloin jännitti, tällä kerralla olit paljon rennomman oloinen."

Toim. huom. Eikö tähän muka pyritäkin? Myönnän kaiken alkukankeuden ja jäätävän hiljaisuuden ja otteen lepsumisen ja lopulta sen paranemisen. Nostan kädet ylös ja huudan: "Olette oikeassa!" Ja olen niin pirun tyytyväinen siihen, että olen päässyt eteenpäin ottaessani askeleita opettajuuteni poluilla. Kaikista hienointa lukea yllä olevan kaltaista palautetta. Siitä jäätävästä lukkiutumisesta on päästy ihan sairaasti eteenpäin.. Oikeasti, nyt on todellinen voittajafiilis!

.. Totuus voi toki olla myös se, että annoin niin hyvät ohjeet palautteen antamiseen, etteivät ne kehdanneet antaa huonoa palautetta opettamisesta, tehtävistä ainoastaan..

Puikkojen suhinan hurmaa

Mies on naureskellut tässä neulontainnostukselleni. Ruokamarketeissa jalat vievät mut lankaosastolle, eikä viikonloppukaan ollut poikkeus. Löysin kerän violettia seiskaveikkaa ja aloitin säärystimien teon. Eihän neulelistalla olekaan kuin muutama toppi lisää, miehen villapaita, talvipakkasiin pipo jne.

Me ei kuulemma edes lähdetä käymään Novitan tehtaanmyymälässä. Pöh! Haluaisin niin kovasti lisää lankoja, vaikka kaikki komerot pursuavatkin entisiä (minkä takia tehtailen nyt säärystimiä).

Toppi on lankojen päättelyä vaille valmis. Peukaloita ja päättelyä vaille valmiina on myös lapaset. Kuvan valmiista topista lupaan ensi viikonlopuksi.

Opintopisteahdistus ja vaihto

Laskeskelin tässä aikani kuluksi lukuvuoden aikana ropisevia pisteitä ja päädyin tulokseen 63op. Tähän on laskettu opejutut, muutama kirjallisuusaiheinen kurssi sekä kaksi aineopintokurssia sivuaineesta. Alkoi tuntua jopa levolliselta.

Lisäksi yritän tehdä kuluvan vuoden aikana vielä kaksi kirjatenttiä ennen vaihtoon lähtöä, mikä tarkoittaa 10 op:ttä lisää, joten vaihdossa saa sitten olla aika vapaasti eikä tarvitse stressata kaikesta. Kyllä siellä jotain saa tehdä, mutta ei tarvitse puurtaa hiki hatussa... Onnekseni olen myös tulorajojen takia tilivelvollinen Kelalle ainoastaan kymmenestä opintokuukaudesta (mahdollisesti vain yhdeksästä - tämän aika ja marraskuun palkka näyttävät), kun vaihto lasketaan mukaan. Jee!

Vaihtoasiatkin konkretisoituivat jo ihan kunnolla, kun sain keskiviikkona ensimmäisen asuntotarjouksen yksityiseltä. En ole ottanut vielä sinne yhteyttä - ja luultavasti odotan asuntoasioissa siihen, että saan tiedon opiskelija-asuntolan asunnosta. Kannattaisi varmaan ensin myös pistää kaikki vaihtopaperit matkaan, minkä jälkeen olisin ihan oikeasti lähdössä! Aion hoitaa paperit alkavalla viikolla kuntoon ja postiin. Se tarkoittaa mm. valokuvaajalla käyntiä ja passikuvien hankkimista. Voisi samalla hakea poliisilta myös passia, kun ne kuvat tulee nyt otettua noita papereita varten...

Kävin aamulla myös katselemassa vastaanottavan yliopiston kurssitarjontaa, ja täytyy myöntää, että se vaikutti suhteellisen lupaavalta! Tarkoitushan on vaihdon aikana saada pro gradu -työ käyntiin ja päästä vähän pidemmälle kuin pelkästään ajattelutasolla asioita pyöritellä...

"Hukuta mut unihiekkaan, älä herätä koskaan.."

Nukkuminen olisi aika pop, jos sitä osaisi siis. Äityliinin kanssa kärsitään molemmat uniongelmista... Mulla unettomuuteen on syynä törkeä stressi opinnoista tai niiden etenemättömyydestä. En ymmärrä, mitä hemmettiä varten yksi kurssi (3op) pitää paloitella kuuden kuukauden ajalle. Ei kai siinä sitten niitä pisteitäkään rekisteriin tipu, kun kaikki kurssit on tuolleen hajallaan.

Tässä on mennyt kolmisen viikkoa niin, etten ole nukkunut kunnolla. Tiedän, että pitäisi mennä lääkäriin ja hakea jotain nukahtamista auttavaa tabua.. Toisaalta haluan uskoa ja toivoa, että unettomuus loppuu parin viikon sisään, kun opinnoista pääsee kuukauden joululomalle. Mitä siitä, että se loma menee käytännössä töitä paiskiessa ja stressatessa opintotulorajoista.

Alkaa tässä kehokin lähettää viestejä, että hei haloo, hellitä hiukan! Flunssa iski, nokka vuotaa ja silmät vetistää. Yskin ja pärskin ympäriinsä. Hohdokasta. Mulle ei koskaan kuitenkaan tule kuumetta (kuin joskus todella harvoin), joten saikkua on vähän vaikea saada. Lisäksi kärsin jostain säädyttömästä työmoraalista, joka ei anna periksi missään tapauksessa. Töihin on mentävä, vaikka henki menisi. Tätä on nähty ja koettu.

Onneksi on mies, jonka kainaloon väsähdän iltaisin. Harmittavaa ainoastaan se, että yhdessä nukkuminen onnistuu käytännössä vain viikonloppuisin eikä aina silloinkaan kummankin töiden takia. Voisi pikku hiljaa suunnistaa takaisin kainaloon, jos vaikka uni tulisi ja kaappaisi mut mukaansa..

Niin ja otsikko on lainattu Egotripin takavuosien hitistä Unihiekkaa.

"Niin samoin tuntee vedon typeryyksien tekoon - homo sapiens"

... YUP:n Homo Sapiens -biisi kiteyttää hyvin ihmisen perusluonteen. Siispä
listaan niitä ärsyttäviä ihmistyyppejä tai ihmisten piirteitä, jotka käyvät silloin tällöin hieman rasittaviksi. Tässä mun TOP5:

1. Pinttynyt tupakanhaju
Mikään ei ole sen kauheampaa kuin istua kaikessa rauhassa bussissa, kun eteen penkkiin lysähtää ihminen, joka ei varmaan koskaan ole pessyt kynnenalusiaan ja haisee metrin päähän pinttyneeltä tupakalta. Sama oksetusolo tulee myös baarissa ja varsinkin sieltä tullessa (onneksi ei enää!), kun pusero haisee kuin ruutitynnyri. Ei, ei näin! Kehotan kaikkia tupakoitsijoita ajattelemaan kanssaihmisiään ja varsinkin julkisissa liikennevälineissä kulkiessa. Tällöin ei kannata kaataa penkkiä lähes makuuasentoon ja laittaa käsivartta pään alle. Voin kertoa, etteivät kanssamatkustajat kamalasti diggaa tästä.

2. Kun alkoholia on nauttinut hieman liikaa/ liian kauan
Toinen ärsytysaihe (taas julkisiin viitaten) ovat alkoholia liikaa nauttineet ihmiset. Joko pultsari, joka haisee vanhalta viinalta kymmenen metrin päähän, tai sitten teinipissis, joka ei sen vertaa osaa rajoittaa juomistaan, että on jo kaatokunnossa klo 21.30 ja hoipertelee bussissa kaatuen toisten matkustajien syliin - vaikka bussi edelleen seisoo pysäkillä. Surullisia tapauksia molemmat ihmistyypit. Ensinnäkään ei kannata nyt ajoittaa sitä kännäämistä ennen klo yhdeksää - ellei sitten vanhemmat pidä kotona kotiintuloajoista tiukasti kiinni. Toisekseen voisi joskus katsoa peiliin ja miettiä, onko se nyt niin siistiä olla niin jurrissa, että muut ihmiset naureskelevat toilailuille.

3. Liika tuttavallisuus
On ihmisiä, jotka käyvät jossain vaiheessa liian tuttavallisiksi. Pääasiassa tähän vaikuttaa alkoholi tai muuten sosiaalinen yltiöpäisyys. Suomalaiset eivät missään nimessä ole normaalisti ylisosiaalisia, kailota toisten asioita ympäri kyliä ja tervehdi tuttaviaan kuin pienellä nyökkäyksellä! Suomalaiseen kansanluonteeseen ei myöskään kuulu se, että käydään iholle heti ensitapaamisella tai tullaan utelemaan toisen (henkilökohtaisia) asioita.. Se on tuppautumista, joka on äärimmäisen rasittavaa ja ärsyttävää.

4. Puheripuli
On se kumma, että pitää keskustella kaverin kanssa täysin liittymättömistä asioista silloin, kun muut yrittävät keskittyä itse tekemiseen ja olemiseen. Tätä tapahtuu niin rauhallisilla liikuntatunneilla (jooga, venyttely, pilates) kuin myös luennoilla. Se puheripuli iskee juuri silloin, kun muut yrittävät keskittyä parhaansa mukaan. Kiitollisena siinä takana sitten on, kun keskittyminen on kadonnut täysin. Ei voi muuta kuin mulkoilla vihaisena, koska itsellä ei riitä kantti suoraan sanomiseen. Lisäksi tuo puheripuli häiritsee muita niin varmasti myös itseään. Kiitos, mutta menkää puhumaan muualle. Kyllä nyt puoltoista tuntia pitäisi jaksaa olla hiljaa ja aloillaan. Jeesusteippi on seuraava ase, jonka otan mukaan. Eiköhän sillä liiat puhehalut hyydy.

5. Piittaamattomuus aikatauluista
Tämä voi olla luonteenomaista itse kullekin yksilölle, myös minulle. Joissain asioissa mua ei vaan kiinnosta p:n vertaa se, mitä toiset ihmiset miettivät ja kuvittelevat. Eniten ärsytystä aiheuttaa aikatauluista piittaamattomuus - viisi vuotta editointityötä tehneenä ja sen jälkeen useampaan otteeseen vielä ah-niin-ihania ryhmätöitä harrastaneena saan hepulin, kun jollain on hommat ihan puolitiessä.. Itse yrittää pitää aikatauluista ja deadlineista kiinni - toisille on täysi mahdottomuus. Jos jotain sovitaan, niin siitä yritetään myös pitää kiinni! Olen itse viime tippaan kaiken jättävä ihminen, mutta mä vaikka valvon pari vuorokautta, että saan ne hommat tehtyä ajoissa, jotka pitää.

"Miksen mä saa tehdä mitään? Psyykelääkkeet loppuu kohta."

Otsikon kysymykseen olisi kiva saada vastauksia. Lainaus on taas Ismo Alangolta, tällä kertaa kappaleesta T. Kysymys liittyy - ylläri - opettajuuteen ja tällä kertaa opettajan etiikkaan.

Olen tässä pitkin syksyä miettinyt, mitä kaikkea opettajan velvollisuuksiin kuuluu. Miellän opettajan velvollisuudeksi ennen kaikkea taata oppilaan/opiskelijan oikeusturvan. Tämä tarkoittaa kaikkea sen toiminnan estämistä, mikä vaarantaa oikeusturvan. Se tarkoittaa myös ääretöntä ammattietiikkaa siinä mielessä, että ihan oikeasti pitää pyrkiä oikeudenmukaisuuteen niin arvioinnissa kuin myös muussa toiminnassa. Se tarkoittaa tasapuolista kohtelua, oppilaan luottamuksen ansaitsemista. Painotan vielä, että luottamus pitää ansaita kaikella toiminnalla.

Olen tulevana äo:na siinä mielessä kiitollisessa asemassa, että pääsen kurkkaamaan oppilaan ajattelumaailmaan aivan toisella tavalla kuin matematiikan tai reaaliaineiden opettajat. Näen sen koko huikaisevan syvyyden, tutustun tekstien kautta näihin oppilaisiin paremmin. Se tuo myös mukanaan suuren vastuun - vastuun siitä, että oppilaan asiat säilyvät oppilaan omina asioina.. Vaikka kaikilla opettajilla on vaitiolovelvollisuus oppilaiden asioihin nähden, niin ehkä oman oppiaineeni edustajilla se velvollisuus korostuu vielä enemmän. Näin ajattelen.

Vaikka olisinkin opettajana aivan mitä mieltä tahansa oppilaan ajatusmaailmasta, niin en minä sitä herranen aika voi maailmalle kuuluttaa - en edes opiskelutovereilleni! Kyseessä on edelleen tämän oppilaan yksityisyyden suojeleminen ja vaitiolovelvollisuus hänen asioistaan! Kiukuttaa aivan mielettömästi, sillä olen nähnyt tämän oppilaan ja opettajan välisen luottamuksen täydellistä rikkomista. Omilla asioillaan kukin repostelkoon mitä lystää, mutta toisen asioista vaietkoon!

Tuohon ammattietiikkaan liittyy vielä kaikki copy rightit ja muut ongelmat materiaalin hankinnassa... Ei ole helppoa olla tämän päivän opettaja!

Eniten pelottaa sitten joskus virkaa (tai sijaisuuksia) tekevänä opettajana se, miten osaa arvioida oppilaita tasapuolisesti, tasa-arvoisesti ja tasavertaisesti. Niin kauan kuin aineita kirjoitetaan käsin, voi opettaja jo pelkästään käsialan perusteella huomata pojan tai tytön kirjoittavan, vaikka ei lukisikaan nimeä. Kyseessä on siis tämä sukupuolten tasa-arvo, joka ei ole kyllä koskaan nähdäkseni toteutunut koulumaailmassa ainakaan arvosanoja jaettaessa. Kaikkihan tietävät sen totuuden, että pojat saavat hyvän numeron helpommalla äikässä, tytöt taas matematiikassa. Onhan yleinen totuus, että tytöt ovat kielellisesti poikia lahjakkaampia!

Rakkaus on pesti hulluuteen..

... laulaa YUP:n Jarkko Martikainen. Tittidii, jonkin verran aiemmin saman on keksinyt saksalainen ajattelija Nietzsche (joka ei kuitenkaan halunnut tulla tituleeratuksi saksalaisena vaan puolalaisena): "Rakkaudessa on aina hiukan hulluutta." (Näin puhui Zarathustra, 34)

Tuli siis Nietzschekin luettua, vaikka sitä epäilinkin alkuun...

Rakkaus tosiaan on pesti hulluuteen.. mies ja sen mielenliikkeet!

EDIT: Tuleva äo ei osaa äidinkieltään. Tästä on hyvä lähteä liikkeelle!

"Pää räjähtää, ohut kuori repeää"

... lauletaan Ismo Alangon Lumous katoaa -biisissä. Tuntuu vähän tuon biisin alulta, vaikka tällä hetkellä hommat taitavat tulla hoidetuiksi.. Toivottavasti tulevat.

Eilisen ja tämän päivän aikana olen vääntänyt kasaan kolme luentopäiväkirjaa, muutaman referaatin, yhden diaesityksen, korjannut erilaisia tekstejä... ja pään räjähtämisen estämiseksi neulonut oikein monta kerrosta toppia varten. Tällä hetkellä neuletyössä on menossa kolmas lankakerä, viimeistä kymmentä senttiä viedään, minkä jälkeen on jäljellä enää inhottavin työ eli lankojen päätteleminen. Kuvat valmiista työstä tulee tänne, kunhan saan hankittua kameran tai muistikortin lukijan.

Mä en kyllä tajua, miten kaikki koulujutut voi kasaantua päällekkäin yhteen ajankohtaan. Tai tajuan, koska kukaan luennoitsija ei varmasti ajattele opiskelijoiden työmäärää vaan sitä, missä aikataulussa ehtii saamaan kurssisuoritukset pois käsistään. Huomenna on luvassa vielä Nietzscheä, sillä tiistaina pitäisi käydä tenttimässä muutama kirjanen... Ajattelin kyllä kuitata Nietzschen wikipedian ja muutamien kirja-arvosteluiden turvin, jos oma luonto vain antaa periksi.

Hermojen kiristymistä aiheutti myös aika tehokkaasti perheviikonloppu, mikä aiheutti myös hymyn syntymisen kasvoille. Perhe on pahin ja rakkain kaikesta huolimatta. Isille terveisiä!

Sateessa on hyvä pohtia.... JOULUA

Ostin tänään ensimmäiset joululahjat. Tittidii! Viime vuosina olen aloittanut jo elokuussa, joten nyt olen jotenkin myöhässä tai jotain. Tosin mulla on tuolla komerossa sellaiset määrät tavaraa, mistä liikenee joululahjoja muillekin. Kaiken huippuna on se, etten edes itse muista, mitä niissä paketeissa onkaan... Tapahtuukohan niin, että kaikki tietenkin saavat paketin/ mut riemu siitä syntyi kun mä käärön aukaisin?

Kirjoitin tänään kummitustytölleni kirjeen. Neiti on 8-vuotias ja aivan ihanan tomera tapaus. Tätsy tietenkin uteli kovasti kierrellen ja kaarrellen, että onko tyttö jo kirjoittanut joululahjalistaa... En uskaltanut kysyä joulupukista, sillä voihan olla, ettei tyttö siihen enää usko (ja sitten täti joutuu naurunalaiseksi). Kuitenkin tulee vastaus, että "joo, oon kirjoittanut" eikä mikään vihjausta siitä, miten kummitustäti voisi joulupukkia avittaa säkin täyttämisessä.

Joululahjuksetkin ovat jo hyvällä suunnitteluasteella. En tiedä, miten paljon täällä voi paljastaa - poikkis ainakin lukee tätä, joten OON JO OSTANUT SULLE LAHJAT. Mutta siis suunnitelmissa on:

• vanhuksille joku lahjalipukehärpäke teatteriin/konserttiin ja jotain pientä,
• sisarille samanlaiset topit, mitä itselleni parhaillaan neulon (ei tule kiire ei!, lisäksi toiselle kirja (jos löydän) ja toiselle leffa (jos sitä vielä haluaa)),
  
• muut sukulaiset: viinijussit ja viinipullot, konvehtirasiat (tai sitten ei),
• mummolle, papalle: valokuvakalenterit ja
  
• anopille: jotain pientä, sievää ja lasista Aalto-maljan näköistä (tai sitten tosiaankaan ei).

Päädyn kuitenkin ostamaan vanhemmilleni perinteiseen tapaan jotain saunaan liittyvää, sisarilleni jotain aivan kökköä (kuten se leffa), muille sukulaisille kynttilät, mummolle ja papalle kynttilät ja pähkinöitä, anopille pähkinöitä ja kynttilöitä.

Olen maailman huonoin ideoimaan joululahjoja - kaikille paitsi itselleni:

• Marimekko-olkalaukku,
• lahjakortti kasvohoitoon,
• lahjakortti mieshierojalle,
  
• monta kirjaa,
• uusi läppäri etukäteislahjana.
  

1900-luvun alun kuvaus

Olen ottanut loppukirin tenttikirjojen lukemisessa, siitä jo osoituksena aiemmat kirja-aiheiset postaukset. Olkoon tämä jatkoa. Joel Lehtosta luin tänään ensimmäistä, mutta en varmastikaan viimeistä kertaa. Olen suuntautunut yleiseen kirjallisuuteen, joten tämä kotimainen puoli on jäänyt jotenkin sivuun viime aikoina. Siitä varmaan kertoo sekin, että kotimaisia kirjoja olen lukenut vain muutaman kuluneen vuoden aikana. Keväällä minuun iski kuin salama Veikko Huovisen Pojan kuolema, kesällä saaristolaistarina Myrskyluodon Maijasta, tänään sen teki Lehtosen Mataleena. Muista suomalaisista kirjailijoista en aio puhua - ainakaan vielä.

Mataleena on hyvin viekoitteleva teos. Ensinnäkin se on eräänlainen elämänkertateos huutolaispojan kotiseudulle palaamisesta, toiseksi se on hurja kuvaus naisesta, äidistä - äideistä, Mataleenasta ja metsän Ihmeestä. Se on kuvaus 1900-luvun alun Suomesta, suomalaisesta miehestä, joka ei enää ole tyhmä Sven Runebergin runoelmissa vaan kapinoiva, itsenäinen suomalainen mies.

Kaiken huipuksi Mataleena on alle satasivuinen teos, joten sen jaksaa kuka tahansa lukea lähes milloin tahansa. Onneksi näin, sillä Dostojevski oli näännyttää minut aiemmin.

Kauneus rumuuden rinnalla

Eilen illalla sitten taistelin loppuun Baudelairen runoteoksen. Olin jo aiemmissa opinnoissa tutustunut Haaskaan, joka on Pahan kukkien runoista kaikista vaikuttavin. Muut runot kalpenevat sen rinnalla - tai eivät kalpene, mutta eivät saa myöskään samanlaista pohdintaa aikaan.

Kauneutta ei voi olla olemassa ilman vastapooliaan rumuutta. On hämmästyttävää, miten rakkausrunon voi saada aikaan liasta, kurjuudesta ja mätänevistä lehmän päistä. Madoista, jotka nakertavat haudassa ruumista. Esteettistä? Tavallaan kyllä. Inhottavaa, mutta esteettistä. Kaunis runomitta sisältää rumia asioita, mutta se vain korostaa runomitan kauneutta.. Tai runoudessa iljettävyyden ja pahan avulla saavat kauneus ja hyvyys takaisin oman loistonsa, jonka ne menettivät ollessaan liian puhtaita, liian kauniita, liian hyviä.

Tai sitten olen täysin hakoteillä Baudelairenkin suhteen, mikä on hyvinkin mahdollista.

Kynttilä palaa

Tuusulan kouluammuskelutapauksen uutisointi tavoitti minut vasta illan kaiheessa. Olen järkyttynyt, peloissani. Maailmankuvani järkkyy. Myönnän olevani joissain asioissa kovinkin naivi; tähän asti olin uskonut Suomen turvallisuuteen, lintukotoon.

Eniten olen uskonut kouluun turvallisena työympäristönä. Voin käsittää tulevana opettajana - ja toivottavasti käsitän! - oppilaiden inhimillisen hädän, kauhun, epävarmuuden.. Jos tällainen instituutio järkkyy eikä ole enää turvallinen, miten ihmeessä meille ikinä rakentuu turvallisuudentunne koko ympäröivään maailmaan? Miten me voimme rakentaa sen turvallisen verkoston, olla niitä turvallisia aikuisia, olla tukena ja huomata hädän ja ahdistuksen?

Kynttilä palaa pöydällä.

Kaikki syyllisiä kaikkien puolesta

Kuvittelin, että en lähtisi kirjoittamaan tänne ajatuksiani Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksistä. Luentosarjalla kaikki ajatukset tuli jo käytyä läpi, mutta minulle jäi kaikista tunteista päällimmäiseksi tuo hullu venäläinen usko: Kaikki ovat syyllisiä kaikkien puolesta.

Sain juuri äsken suljettua viimeisen kerran kyseisen teoksen kannet. Päässä risteilee erilaisia ajatuksia liittyen juuri noihin kolmeen Karamazovin veljekseen ja vielä neljänteen herraseen, joka ilmeisesti on isä Karamazovin avioton poika. Lyhyesti ja tiiviisti koko teoksen ydin: Kolme laillista veljestä - vanhin ateistinen Ivan, keskimmäisenä mustasukkaisuuteen ja hillittömyyteen sortuva Mitka ja lopulta nuorimmainen, valaistunut Aleksei - ovat tulleet kotikylään maailmalta. Tuo neljäs veljeksistä, Smerdjakov, työskentelee isän talossa kokkina. Isän kanssa tulee kahnauksia, Mitka kailottaa joka puolella isän olevan äidinperinnöstä velkaa vielä 3000 ruplaa, ilmoittaa tappavansa julkisesti... Ja suuri tragedia alkaakin, sillä isä tapetaan ja syytteet lankeavat Mitkan päälle, sillä juuri nuo surulliset 3000 ruplaa ovat kadonneet isänmurhan yhteydessä.

Dostojevskin tapaan (kuten jo Rikoksessa ja rangaistuksessa) pohditaan syvällisesti ihmisen asemaa maailmassa, yhteiskunnassa ja Jumalan edessä. Kuten venäläiseen kirjallisuuteen kuuluu, pohditaan luokkakysymyksiä ja uskonkysymyksiä pitkään ja hartaasti. Eniten minua viehättää kuva siitä, että usko on jokin mysteeri. Miten Aleksei uskookaan tuohon vanhaan munkkiin, joka lähettää pojan maailmalle huolehtimaan omistaan! Miten hänen uskonsa ei horju pitkän oikeusprosessinkaan aikana! Mitka/Mitja on syytön yhtä varmasti kuin Jumala on olemassa... Ja sitten syytetty Mitka/Mitja, joka rakastaa tulisesti huonomaineista naista, kantaa sydämellään häpeän taakkaa ja vielä veli-Ivan, joka hallusinoi piruja seinille. Karamazovilainen hillittömyys koko komeudessaan on hurjaa ja luonnotonta. Hyvä tarvitsee rinnalleen pahan, riettauden, ahneuden, julmuuden, jotta maailma olisi tasapainossa.

Se, mihin tällä tekstillä pyrin, ei ole vielä selvää itsellenikään. Yritän avata ajatusten kimppua ja toivon hetkittäin sen onnistuvan. Sorrun siksi paatoksellisuuteen ja Dostojevskin tyyliin. Pidin silti enemmän Rikoksesta ja rangaistuksesta, joka eteni suorastaan vauhdilla tähän teokseen nähden. 1100-sivuinen Karamazovin veljekset oli aivan odotetusti järjetöntä kahlausta silloin, kun henkilöhahmot sortuivat useampi sivuisiin pohdintoihin ja mietelmiin. Myös kertojan huomautukset saattoivat olla pidempiä pätkiä..

Syvemmälle analyysissani en tässä menee. Kunhan ilmoitan vain tällaisenkin teoksen tulleen luettua.

Ope ei jaksa eikä halua

Ensimmäinen postaus opettajuuteen liittyen, wuhuu.

Aamut eivät vaan ole mua varten. Tarvitsen tsiljoona tuntia heräämiseen, muutaman kahvimukillisen... Kun niitä en saa, menee kaikki päivän ohjelmat uusiksi ja pilalle. Varsinkin pilalle. En jaksa keskittyä ja olla ihku opettaja. Toisaalta mulla ei myöskään ole mitään kuumottavaa tarvetta ja halua vetää yhdelle ryhmälle putkeen kolme tuntia jotain täysin skeidaa, en vaan jaksa. Niin ja tiedän ainakin, mikä EI ole mun paikka opettaa. Kiitos, lukiolaisia ja peruskoululaisia mulle. Niiden kanssa jaksan innostuakin ja olla mukana tarvittavat 45 - 90 minuuttia. Sen ylittävä aika alkaa tökkiä ja pahasti.

Mä siis väsähdän aina jossain vaiheessa tunteja. Joo, kahvin puute on yksi syy, mutta ei ainoa. Ongelmana nyt harjoitteluaikana on ennen kaikkea se, etten mä koe tuota paikkaa mitenkään omakseni. Ongelmana voidaan pitää myös sitä, että meitä ohjataan opettajina lukioon ja yläkouluun, ei todellakaan aikuisopiskelijoiden opettajaksi. Ei ole eväitä, joilla lähteä opettamaan samanikäisiä tai vanhempia opiskelijoita. Kirottu lukiokeskeisyys!

Pitäisikö mun opettajana sitten seistä kaikkien niiden hienojen kaavioiden ja taulukoiden takana, joita opetan? Pitäisikö mun toteuttaa jotain ihanneopettajan kuvaa vai olla vain oma itseni? Eikö opettaja saa näyttää väsymistään vai vaan tekopirteästi jatkaa ahdistuksestaan huolimatta? Musta tuntuu, että mun ongelma on tällä hetkellä ennen kaikkea asenteissa. Koska en viihdy kyseisessä opinahjossa, en myöskään jaksa panostaa täysillä. Tai en jaksa panostaa täysillä, koska en itse osaa. Pitäisi opiskella kaikki asiat etukäteen, omaksua ne ja tehdä siinä sivussa muut opiskelujutut - ja herranjestas, mulla on sentään oma elämäkin!

Olen koko viikon buukannut täyteen opiskeltavia juttuja ja luentoja ja tuntuu siltä, ettei oma jaksaminen ja aika vain yksinkertaisesti riitä enää mihinkään. Pakko raivata jonkin verran tilaa kalenteriin ja lähteä tuulettamaan päätä sateisiin maisemiin...

Juosta voit henkesi edestä

Liikkuminen on kivaa, vaikka se ei siltä aina tunnu. Olen koukuttautunut katsomaan dvd:ltä Greyn anatomian kolmatta kautta ja samalla crossailen onnessani - eikä se edes tunnu pahalta. Tämä on kivaa liikkumista. Sijaistoimintaa, millä voin huijata itseni liikenteeseen. Sitten taas on olemassa joku tämänpäiväinen liikkumismuoto, salilla ahertaminen, joka ei tunnu kivalta yhtään varsinkaan sillä varsinaisella hetkellä. Sitä laskee ainoastaan pumppauskertoja ja toistoja: "Vielä - puuh - 10 jäljellä, jaksaa jaksaa!" Missä se ilo on?

Olen ollut todella huono liikkumaan jo pidemmän aikaa. Nyt puhutaan vuosista. Tosin en ole koskaan ollut mikään himoliikkuja ja -urheilija. Se kotona lukeminen ja neulominen ovat enemmän mun juttuni. Jossain vaiheessa treenasin ihan tosissaan kuntopyöräilemällä ja vatsoja tekemällä. Tähtäimessä oli silloin Vanhojen tanssit. Siitäkin on aikaa... hyvin kauan. Sen jälkeen into on laskenut kuin lehmän häntä, kun ei ole isäpappa enää tarjonnut 500 mk/euroa hiihdetyistä 30 km:sta. Raha voisi kyllä motivoida, winkwink! Pyöräillyt olen kesäisin töihin ja takaisin. Muutama kesä sitten olin oikeasti sutjakassa kunnossa, kun fillaroin päivittäin 20 km:a. Harmittavaa kyllä kesätyöpaikka on sen jälkeen vaihtunut 15 km:a lähemmäksi. Yliopistoon siirtyessäni nilkka oli sen verran heikossa hapessa, että se ensimmäinen puolikas jäi treenaaminen ihan kokonaan ja vasta kevätlukukaudella päätin lähteä yliopistoliikuntaan. Sen jälkeen olen käyttänyt yliopiston tarjoamia liikuntapalveluita enemmän tai vähemmän. Ihan laiskuusasteen mukaan.

Tuossa elokuussa sitten pistin itselleni remontin pystyyn, tilasin tosiaan cross trainerin kotiin ja sillä olen nyt joka viikko pyrkinyt treenaamaan kolmesti. Sellainen 40 - 45 minuutin kunnon treeni on ollut oikeasti miellyttävää ja mukavaa. Sitten on taas se yliopistoliikunta, jossa käyn silloin kuin ennätän. Enemmän mua motivoi ilmaiset liikuntakurssit, joista saa opintopisteitä! Pitää kuitenkin tuon crossailun rinnalle ottaa muitakin liikkumismuotoja, kunhan vaan sopiva joogakurssi ilmestyy, niin pinkaisen sinne suorinta tietä! Salilla käymisen ärsyttävyydestä ja suorituspaineilusta huolimatta suunnittelin tänään ihan innolla, että voisi aloittaa siellä käymisen pari kertaa viikossa. Kaverikin on katsottuna - se ei vaan tiedä sitä vielä!

Tälle vuodelle olen asettanut itselleni tavoitteeksi oppia nauttimaan taas liikunnasta ilman mitään ärsyttäviä suorituspaineita. Liikunta pitäisi saada elämäntavaksi jollain konstilla - ennen kuin se on liian myöhäistä! Kaikista positiivisinta palautetta olen saanut siskoltani ja poikaystävältä, jotka ovat kehuneet mun laihtuneen. Itse kyllä haluan liikkua ennemmin puhtaasta liikkumisen ilosta, siitä että saan siitä energiaa ja jaksamista - laihtuminen ja kehut ovat pelkästään plussaa.

Nyt kun sitten julkaisen tämän blogitekstin, mun on vähän niin kuin pakko alkaa liikkua suunnitelmien mukaan eikä vaan jäädä miettimään, että neulominen olisi hitusen verran kivempaa.. Kun huomenna luen taas blogia, niin kiroan itseni alimpaan helvettiin, koska selkä huutaa tämänpäiväisestä treenistä armoa..

Pyhät

Jotenkin mulle on aina jäänyt vieraaksi pyhäinpäivän merkitys. Joo, tiedän kyseessä olevan kahden juhlapyhän yhteensulautuma: pyhämiestenpäivä ja pyhien henkilöiden päivä. Mulle se on ollut vain yksi pakollinen vapaapäivä muiden samanlaisten joukossa. Joulupäivä, tapaninpäivä, pääsiäisenä pitkäperjantai, helluntai... Helluntai onkin toinen samanlainen päivä, josta olen vieraantunut täysin.

Eilen sitten kuuntelin päivänavausta koululla. Päivänavauksen pitäjä kertoi kaikista niistä henkilöistä, joille hän aikoo sytyttää tänään kynttilän. Itketti. Minullakin on kolme ihmistä, joille sytytän kynttilän. Ihmisiä, joita kaipaan edelleen, vaikka poisnukkumisesta on pisimmillään jo useampi vuosi. Jos voisin fyysisesti käydä näiden ihmisten haudoilla, varmasti niin tekisinkin. Se ei onneksi tee minusta huonompaa ihmistä, vaikka en sinne pääsekään.

Juhlapyhät ovat yleisesti ottaen ärsyttäviä. Mikään paikka ei ole auki ja on pakotettu olemaan kotona neljän seinän sisällä. Kukaan ei toki kiellä ulkoilua. Sitä pyhäpäivää ei tietenkään itse muista, vaikka lehdet ovat kirjoittaneet jo pitkään poikkeuksellisista aukioloajoista. Sitten herää siihen, ettei kaapissa olekaan juuri sitä ruoka-ainetta, jota oli suunnitellut käyttävän ruokaan. Ärsytys kasvaa entisestään. Tekeekin mieli jotain suolaista tai makeaa - aivan varmasti kaapista ei niitä löydy. Niinpä olen päätynyt varaamaan omalle hyllylle viinipullon, sipsejä, tortilloja, suklaata jne. Kaikista järkevintä tällaisina juhlapyhinä olisi mennä kuokkimaan toisten luo. Tosin sielläkään ei välttämättä ole tarjolla suklaata, mutta seuraa ainakin löytyisi.

Avaudun tässä vaiheessa jo joulusta. Mikään ei ole sitä ärsyttävämpi juhla. Ensin stressataan kaksi kuukautta etukäteen hullun lailla, vielä aattoaamuna leivotaan kuumeisella kiireellä pipareita ja otetaan kinkkua uunista, kääritään lahjoja papereihin ja raahataan säkkiä autotallin ja eteisen välillä (ettei pienimmät vaan tajua, miten asia oikein on), huolehditaan pöydän olevan kunnossa servetteineen kaikkineen... Tekopirteästi syödään sitä iänikuista riisipuuroa, joka vaan kuuluu jokaiseen joulupöytään. Ei siitä uskalla kieltäytyä, ettei pahoita emännän mieltä! Puku päällä tai hienommissa vaatteissa pönötetään joulupöydässä sukulaisten kanssa, joita ei ole nähnyt vuoteen. Yritetään vääntää small talkia, suomalaisilta se ei vaan luonnistu. Hiljaisuuden vallassa nautitaan pöydän antimista, kerrotaan väliin jokin kasku tai vääntyillään tuskastuneesti, kun se Kalle-eno jauhaa edelleen pörssiosakkeiden nousu- ja laskusuhtanteista. Tekisi mieli lähteä pois, mutta ei voi, koska ei halua pahoittaa emännän mieltä. Onhan toisen vaivannäölle annettava arvonsa! Samalla yrittää miettiä hiki otsalla, miten kieltäytyä vielä yhdestä lautasellisesta jouluruokaa, kun napa jo paukkuu ja vyö painaa pömppöä.

Kaikesta huolimatta kaipaan sitä sukulaisten vilinää ja vilskettä, rakkaiden läsnäoloa ja yhdessäoloa. Tänä vuonna suunnistan jouluna sen turvin sukulaisten luo, sillä mikään ei voita mummon joulupöydän kalatarjotinta! Heräsin myös tuohon sukulaisten kanssa olemiseen ehkä siksi, että tajusin aiemmin syksyllä, ettei mikään tässä maailmassa ole ikuista. Isovanhemmat vanhenevat, samoin omat vanhemmat. Itsekin. En halua vieroittautua oman sukuni sukupolvien ketjusta, vaikka elämä suvun kanssa voi olla ärsyttävää ja kiusallistakin välillä. Suku on kuitenkin minun turvaverkkoni - siihen putoan ja sen turvin nousen taas jaloilleni. Niitä rakkaita, joita en joulupöydässä enää koskaan pysty näkemään, muistan tänään. Sytytän teille kynttilät.

Läpi repaleisen lokakuun - runoutta ja lyriikoita

En ollut kuunnellut pitkään aikaan Miljoonasadetta ennen kuin bändistä tuli puhetta erään opiskelutoverin kanssa. Muistui mieleen heti tämä Marraskuu-hitti, joka ainakin itselläni oli lapsena C-kasetilla, radiosta nauhoitettuna tietenkin muiden lastenlaulujen joukossa. Silloin pienenä oli niin hienoa hoilata: "ohi syyskuun/ läpi repaleisen lokakuun/ kaipuun kaljakori kilisee/yli taivaan niin kuin/ varisparvi raahautuu." Varsinkin tuo kaljakori-kohta kolahti oikein kunnolla.

En tiedä, mikä suomalaisessa lyriikassa on niin kiehtovaa. Eräs ystäväni sanoo, että suomalainen musiikki on liian melankolista. Ehkä niinkin. Toisaalta mitä muuta voikaan odottaa kansalta, joka elää neljää kuukautta lukuunottamatta pimeässä ja synkkyydessä! Vähemmästäkin mieli masentuu ja kaivataan jotain suurempaa. Toisaalta taas suomalaiset iskelmälyriikat ja tangosikermät edustavat juuri tätä melankolista kaipuuta... Ja mitä muuta voi sanoa edes Eppujen Murheellisten laulujen maasta, joka on suomalaisen sielunmaiseman perikuva. Niin surullinen tarina suomalaisesta miehestä, jota "lumihanki kutsuu iltaisin." Voisi laittaa taas joku ilta Eput soimaan ja fiilistellä.

Kovia sanoittajia löytyy muitakin. Ei liene kenellekään epäselvää, että kuuntelen äärettömän paljon Ismo Alankoa. Herralta löytyy paljon sellaisia helmiä, joita ei vaan tajua itse. Tosin en itse ole lyyrikko. Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu ja monet muut sulattavat mut. Kukaan ei vaan voi kirjoittaa sellaista helmeä kuin Rakkaudesta. Pidän kyllä enemmän Siekkari-lyriikoista, niissä on sitä jotain. Samoin Hassisella. Nykyiset ovat jotenkin liian sanahelinämäistä mun korvaan. Joskus kolahti kovaa myös Neumannin sanoitukset, pidän niiden tarinallisuudesta edelleen. Esimerkiksi Kirjoitan on vaan sellainen biisi, joka saa mun polvet veteläksi. Ehkäpä syy on siinä, että näin joskus unta, jossa Dingo esitti biisin saksaksi! Mulla on ne saksannokset jossain tallessa... Muitakin upeita suomenkielisiä sanoittajia löytyy pilvin pimein.

Alangon tekstit avautuivat aivan toisella tavalla, kun otin nenän eteen kirjan ja luin niitä kuin runoja. Ongelmana oli ainoastaan musiikin ja biitin soiminen korvissa. Haluaisin niin kovasti lukea joitakin tekstejä pelkästään teksteinä, en sanoituksina. Voikohan kaikkia sanoituksia lukea pelkästään teksteinä ja runoina? Onhan meillä toki A.W. Yrjänä, joka kirjoittaa ennen kaikkea runoja, joista tulee lauluja. Hänen runouteensa en ole muutamaa levyä enempää perehtynyt. Pitäisikin.

Kaikesta huolimatta rankkaan kovimmaksi suomalaiseksi lyyrikoksi Juice Leskisen. Ei ole toista Juicen kaltaista. Sitä sanoilla leikkimistä vaan ei voi muuta kuin ihailla. Musta aurinko nousee on äärettömän hieno kappale sanoituksiltaan. Voisi jonain päivänä hakea kirjastosta kasan Juicen runokirjoja, ehkä biisit ja runot avautuvat aivan uudelleen. Sanoituksina. Sanaleikkeinä. Peleinä.

Eka postaus

Pitkän aikaa pohdiskelin, mitä tekisin blogin kanssa. Kirjoittaminen kiinnostaa, mutta kynnys siihen on jossain vaiheessa kasvanut kovin suureksi. Ehkä tällä keinoin saan kirjoiteltua enemmän. Suuren suuri kysymys oli varsinkin se, onko musta kirjoittamaan säännöllisesti asiaa. Toivottavasti kykenen siihen.

Kauemman aikaa on ollut jo selvillä se, että viimeistään tammikuussa alkaisin kirjoitella blogia etenkin vaihdon tiimoilta. Olen huono pitämään yhtään kehenkään yhteyttä epäsäännöllisen säännöllisesti - sori D, koska kirje on ollut neljä kuukautta työn alla eikä se ole vieläkään valmis. Pelkään myös kuollakseni puhelinlaskuja, mutta toivottavasti kuulumisten kertominen tässä blogissa helpottaisi myös niiden suhteen, kun äidin kummin kaimalla ei ole tarvetta kysellä kuulumisia kerran viikossa puhelimitse. Kaikki nettailevat tuttavat tulnevat saamaan mut muillakin keinoilla kiinni. Samaa en kuitenkaan jaksa jauhaa kaikkien kanssa, joten tämä sitten myöhemmässä vaiheessa erityisesti kuulumisten kertomiseen.

Tammikuuta ennen ei kuitenkaan tuntunut tulevan asiaa... No joo, onhan sitä, mutta missä muodossa mä sitä haluan julkaista - aivan eri asia. Niinpä sitten yritän täällä miettiä opintoihin liittyen myös opettajuutta ja jotain muuta yhtä hienoa. . Tästä on sanottavaa ja paljon! Ja koska kirjallisuus ja suomalainen musiikki on lähellä syräntäni, niin yritän täällä availla mietteitäni niistä... Niin ja tietenkin näin joulun alla tulee asiaa neulomisesta ja jonkin verran myös kuntoilusta. Tavoitteena kun on saada muutama kilo pois ennen mummon joulupöytään astumista. On sitten taas varaa syödä ja kasvattaa elopainoa!

Tämänkin viestin sisältöä olen muokannut pariin otteeseen, nyt lähtee näillä evästyksillä.. Toivottavasti opin joskus liiasta itsesensuurista pois.. Tosin jonkin verran sitäkin saa olla. Palailemisiin.