Neil Gaimaniin olin jo aiemmin tutustunut jonkun kirjan parissa, jonka jätin kesken ajanpuutteen takia. Jostain mielenhäiriöstä poimin kirjastosta käsiini Unohdetut jumalat, jonka lukeminen kestikin yllättävän kauan. Teos toimi lähinnä yöpöytälukemisena.
Gaimanin tuotos - niin paljon kuin sitä on kehuttukin - ei saanut mua täysin vakuuttuneeksi. Toki Gaiman hallitsee fantasian ja punoo juonta ihan kiitettävästi, mutta kerronnan tasolla jotain jäi itseni kohdalla puuttumaan. Missä vaiheessa Gaiman olisi tempaissut lukijansa mukaan Shadow'n seikkailuun? Ei taida riittää, että se mukaan pääseminen tapahtuu sivuilla 450 - 500, kun sitä ennen on väkisin yrittänyt pysyä mukana... Noiden sivujen jälkeen tarina olikin paljon kiinnostavampi. Kieli on mulle liian pelkistettyä, liian yksinkertaista, liian suoraviivaista.
Kaiken valituksen jälkeen on pakko kuitenkin myöntää, että Gaiman on löytänyt jotain oleellista tarinasta, ts. punonut herra Ibiksen suuhun ajatuksen, joka menee näin: Tarina on paikka, jonne ihminen voi paeta todellisuutta, kohdata todellisuutta ja astua toisen kenkiin turvallisesti. Samalla se ei kuitenkaan (toivottavasti) vieraannutta oikeasta elämästä, mutta antaa uusia perspektiivejä asioihin. Tarina on sellainen paikka, jossa ihminen voi kokeilla rajojaan ja tehdä kiellettyjä asioita turvallisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti