Tämän aamun kaltaisia aamuja saisi olla enemmänkin. Sitä aamulla töihin noustessa ei edes osannut haaveilla pitkistä aamuista ilman kiirettä, kiireettömästä heräämisestä, suukoista ja haleista. Sitä jotenkin työkiireissä unohti sen hitaan aamun ihanuuden. Kun mihinkään ei ole kiire, ja on aikaa köllötellä toisen kainalossa.
Koska sijaisena aina oli kiire. Kiire loppui kuin seinään, kun sijaisuus loppui. Kiire loppui kuin seinään, kun sain viimeinkin nukkua niin paljon kuin sielu sietää. Kiire loppui, kun minulla oli viimein aikaa itselleni.
Vihaan kiirettä. Vihaan sitä, että kaikki pitää sutaista kasaan. Vihaan sitä, ettei mihinkään ole tarpeeksi aikaa. Vihaan sitä, ettei mihinkään voi paneutua kunnolla. Aina on kiire. Joku juoksee kadulla. Minä juoksen bussin perässä. Koko ajan kello käy. Koko ajan pitää olla tehokas. Koko ajan pitää olla menossa. Perjantaisinkin radiossa kysytään soittajilta, millaisia menosuunnitelmia näillä on. Miksi pitää olla koko ajan menossa? Miksi pitää olla koko ajan niin pirun tehokas?
On rentouttavaa riisua rannekello työpäivän päätteeksi. Kotona minulla ei ole kiire. Kotona minulla on aikaa siipalle, minulla on aikaa itselleni. En tiedä, mitä tekisin ilman lauantaisia kylpyhetkiäni (tiedän, se kuluttaa hirvittävän määrän vettä ja tiedän, että se on hyvin epäekologista, mutta joskus on pakko saada nauttia... Ehkä tietenkin voisi vähentää niitä kylpykertoja kerran kahteen viikkoon - ja itse asiassa tänään en edes käynyt kylvyssä, koska minulla oli aikarajat). En tiedä, mitä tekisin ilman hyvää kaunokirjallisuutta, joka auttaa unohtamaan työpäivän. Tai joskus tarvitsen myös sitä pakollista live-peliä Menolipussa tai Carcassonessa.
Saa nähdä, milloin kaipaan takaisin siihen oravanpyörään. Tällä hetkellä ainakin sateiset aamut ja illat tulevat kuin siunattuina. Minä kasvan ja kukoistan, koska minulla on vihdoin aikaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti