Cecilia Ahern on ollut mulle aina arvoitus. Periaatteessa on tehnyt mieli ohittaa kaiken sen hehkutuksen vuoksi, periaatteessa on tehnyt mieli tutustua ja muodostaa oma mielipide. En vieläkään tajua, mistä kyseisen kirjailijattaren suosio voi johtua, vaikka luinkin Yllätysvieraan.
Yllätysvieras on kuin mikä tahansa tusinatarina, jonkalaisia romanttisissa romskuissa aina on. Perusvire on siis sama. On yksinäinen nainen, joka on "unohtanut" menneisyytensä ja joka elää kiireessä ja järjestyksessä. Yhtäkkiä tulee mies, joka laittaa naisen maailman ylösalaisin ja nainen oppii paljon paitsi itsestään, myös luottamaan muihin ihmisiin. Kun mies lähtee, naiselle jää itsevarma olo. Näin tiivistetysti.
Ahernin juttu taitaa olla näkymättömyys ja "yliluonnollisuus". En ole lukenut ylisuosittua PS. I love you -romskua, mutta voin kuvitella elokuvan mukailevan kirjaa suhteellisen uskollisesti. Totta kai ripauksella mielikuvitusta saa jotain lisää, mikäli osaa kirjoittaa sujuvasti. Ahernin kieli etenee, mutta ei anna ainakaan suomennoksessa mitään verbaalista ilotulitusta. Joissain määrin lukeminen oli pakkopullaa, kun kerronta polki paikoillaan. En tajua, miksi aina naisten pitää tällaisissa kirjoissa kohdata ah-niin-pelottava menneisyytensä kerta toisensa jälkeen. Ihan kuin rakkausromskut eivät toimisi ilman menneisyyden haamuja ja muistin ullakonnurkkia.
Ei siinä mitään, toki näkymättömillä ihmisillä saa kuorrutettua tarinan kuin tarinan ja tehtyä siitä omaleimaisen, ongelmana on vain tarinoiden perusvireen samanlaisuus ja yllätyksettömyys kautta linjan. Yllätysvieras oli yllätys ainoastaan Yllätysvieraan naispäähenkilölle.
Yllätysvieras on kuin mikä tahansa tusinatarina, jonkalaisia romanttisissa romskuissa aina on. Perusvire on siis sama. On yksinäinen nainen, joka on "unohtanut" menneisyytensä ja joka elää kiireessä ja järjestyksessä. Yhtäkkiä tulee mies, joka laittaa naisen maailman ylösalaisin ja nainen oppii paljon paitsi itsestään, myös luottamaan muihin ihmisiin. Kun mies lähtee, naiselle jää itsevarma olo. Näin tiivistetysti.
Ahernin juttu taitaa olla näkymättömyys ja "yliluonnollisuus". En ole lukenut ylisuosittua PS. I love you -romskua, mutta voin kuvitella elokuvan mukailevan kirjaa suhteellisen uskollisesti. Totta kai ripauksella mielikuvitusta saa jotain lisää, mikäli osaa kirjoittaa sujuvasti. Ahernin kieli etenee, mutta ei anna ainakaan suomennoksessa mitään verbaalista ilotulitusta. Joissain määrin lukeminen oli pakkopullaa, kun kerronta polki paikoillaan. En tajua, miksi aina naisten pitää tällaisissa kirjoissa kohdata ah-niin-pelottava menneisyytensä kerta toisensa jälkeen. Ihan kuin rakkausromskut eivät toimisi ilman menneisyyden haamuja ja muistin ullakonnurkkia.
Ei siinä mitään, toki näkymättömillä ihmisillä saa kuorrutettua tarinan kuin tarinan ja tehtyä siitä omaleimaisen, ongelmana on vain tarinoiden perusvireen samanlaisuus ja yllätyksettömyys kautta linjan. Yllätysvieras oli yllätys ainoastaan Yllätysvieraan naispäähenkilölle.
4 kommenttia:
Jos yllätyksettömyys ja menneisyyden haamut on kynnyskysymyksiä, Ahernia on oikeestaan turha lukea :) Ja monissa neitosen tarinoissa tosiaan tuo yliluonnollisuus mukana, lieneekö joukossa yks romsku ilman.
Eniten tykkäsin kirjoista A Place Called Here ja Thanks for the Memories (ensimmäinen suom. Ihmemaa, jälkimmäisestä ei tietoa) - molemmat maustettuna yliluonnollisuudella, menneisyyden haamuilla ja yllätyksettömyydellä, mutta onneks luen maallikon näkökulmasta ja oon muutenkin yltiöromanttinen hömppä :)
Yllätyksettömyys ja menneisyyden haamut tuntuu olevan kaikkien uusien romanttisten romskujen ongelma, tai ainakin näillä nykyisillä romskutehtailijoilla, ml. Lehtinen.
Sitten on toki näitä Pienen lankakaupan kirjoittajia, jotka kirjoittavat vähän yllätyksellisemmin, mutta sitten niiden romskuissa ketuttaa jokin muu seikka :P
Vois tosiaan lukea Ahernia enemmänkin kuin tuon Yllätysvieraan verran. Toki Yllätysvieras piti otteessaan, eli romanttiseen nälkään ihan ok opus, mutta en mä sitä jäänyt märehtimään ja miettimään sen enempää. Hyvä romanttinen romaani pitää otteessaan vielä seuraavanakin päivänä.
Nyt muistin jopa sen Ahernin opuksen nimen, jossa ei _muistaakseni_ käytetty yliluonnollisuutta tehokeinona: Where Rainbows End / Sateenkaaren tuolla puolen.
Se oli muistaakseni jotenkin ihan yliliikkis. Yllätyksetön ja ennalta-arvattava toki, ja lukemisestakin on aikaa useampi vuosi, mutta ainakin muistelisin tykänneeni. Muistikuvan mukaan jotenkin hirmu sympaattinen noista ansakuopista huolimatta.
Allekirjotan kommentin Pienestä lankakaupasta :P
Mikäli törmään Sateenkaareen kirjastossa, niin voisin lukaista...
Tällä hetkellä vaan taas nurkat ovat täynnä g-kirjoja.. Kannoin tänään selkä vääränä kymmenen tylsääkin tylsempää opusta kotiin, jotta saisin vauhditettua g:tä.. Ähh.
Lähetä kommentti