En pidä hypetyksestä, varsinkaan etukäteishypetyksestä. Liika hehkuttelukin käy hermoille ja aiheuttaa vastareaktiona täyden kieltämisen. Hölmöä tottahan toki, mutta näin se vain on. Niinpä kun viime viikolla kahvipöydässä tuli puheeksi elokuva Joulutarina, en oikeasti tajunnut, miten joku on voinut itkeä koko leffan ajan (vaikka en ollutkaan nähnyt koko leffaa). Kahvipöytäkeskustelu kuitenkin poiki viimein sen, että tartuin pari vuotta sitten silloiselta työpaikalta saamaani joululahjakirjaan, Marko Leinon Joulutarinaan.
Ymmärrän kyllä, miksi joku on itkenyt läpi leffan.
En ole vieläkään varma, haluanko itse nähdä kyseistä elokuvaa, koska kirja aiheutti samanlaisia fiiliksiä. Silmien kosteus varmasti johtui pölystä tai huonosta ilmasta, ei missään tapauksessa kirjasta!
Periaatteessa elokuvakäsikirjoitukselle pohjautuvat kirjat eivät ole mistään kotoisin, mutta tämä kirja kyllä piti mua ihan otteessaan. Juoni toki oli arvattava, mutta mikä ettei kehyskertomus toimi ja toisaalta taas varsinkin Nikolaksen tarina oli kerrottu lämpimästi. Tarina oli jouluinen ja sopi joulun odotukseen, siinä oli ihan hyvää sanomaakin.
Ärsyttävintä elokuvakirjoissa on aina ne pakolliset kuvaliitteet, jotka katkaisevat kertomuksen ja toisaalta taas ehättävät edelle, jos kuvia erehtyy kesken kaiken katselemaan. Lisäksi joku Antti Tuisku Aada-tyttösen miehenä ei vaan mene läpi mitenkään ja pilaa mielikuvat taatusti elokuvasta. Siksipä yleensä välttelen kuvaliitteitä viimeiseen asti, koska tarinan myötä minulle on kehittynyt aivan omanlaisensa kuva Nikolas-Oulasta, Iisakista ja toisaalta Eemelistä tai Aadasta.
Yhtä kaikki tarina yllätti positiivisesti ja sen pariin voi palatakin myöhemmin, ehkäpä jopa elokuvan muodossa.
Ymmärrän kyllä, miksi joku on itkenyt läpi leffan.
En ole vieläkään varma, haluanko itse nähdä kyseistä elokuvaa, koska kirja aiheutti samanlaisia fiiliksiä. Silmien kosteus varmasti johtui pölystä tai huonosta ilmasta, ei missään tapauksessa kirjasta!
Periaatteessa elokuvakäsikirjoitukselle pohjautuvat kirjat eivät ole mistään kotoisin, mutta tämä kirja kyllä piti mua ihan otteessaan. Juoni toki oli arvattava, mutta mikä ettei kehyskertomus toimi ja toisaalta taas varsinkin Nikolaksen tarina oli kerrottu lämpimästi. Tarina oli jouluinen ja sopi joulun odotukseen, siinä oli ihan hyvää sanomaakin.
Ärsyttävintä elokuvakirjoissa on aina ne pakolliset kuvaliitteet, jotka katkaisevat kertomuksen ja toisaalta taas ehättävät edelle, jos kuvia erehtyy kesken kaiken katselemaan. Lisäksi joku Antti Tuisku Aada-tyttösen miehenä ei vaan mene läpi mitenkään ja pilaa mielikuvat taatusti elokuvasta. Siksipä yleensä välttelen kuvaliitteitä viimeiseen asti, koska tarinan myötä minulle on kehittynyt aivan omanlaisensa kuva Nikolas-Oulasta, Iisakista ja toisaalta Eemelistä tai Aadasta.
Yhtä kaikki tarina yllätti positiivisesti ja sen pariin voi palatakin myöhemmin, ehkäpä jopa elokuvan muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti