Pakka ylösalaisin

Elämä on ollut yhtä hullun myllyä viime viikon ajan. Tiedättehän: päättävät heräävät siihen, että pitäisi saada arvosanat koostettua ja jotain puuttuu. Opettaja metsästää numeroita. Äidit ja isät soittelevat perään, kun pikku Petterin todistuksessa on vääränlainen arvosana.

Ja se epävarmuus. Olen ollut hyppiä seinille, koska jatkosta ei ole päätetty ja tullut mitään selvyyttä. Rauhassa odottaminen on vaikeaa ihan oikeasti.

Kunnes sitten katson eräänä iltana puhelinta ja huomaan, että minulle on soitettu. Ilahdun, sillä tiedän, että nyt on työpaikka tiedossa. Sellainen koulu, joka olisi vaihtelua ja aivan erilaista; sellainen koulu, joka asettaisi uusia haasteita. Miellyttäviä haasteita. Ilahdun ja haaveilen, kuinka elämä lähtisi rullaamaan taas uudella teholla. Eihän nyt illalla sinne voi soittaa, soitan seuraavana päivänä töistä, päätän.

Töissä tuntuu kuin olisin jotain velkaa nykyiselle paikalle. Niinpä aion antaa sille viimeisen mahdollisuuden, joskin olen uhonnut siivoavani työpöytäni ja kantavani materiaalit mukanani pois. Ja etten varmasti rukoile työpaikkaa. Päätän siirtää puhelua sen verran, että käyn kysymässä, mikä on tilanne. Saan töitä. Puoli tuntia myöhemmin puhelimeni soi ja edellisen illan soittaja kysyy, mikä on minun tilanteeni.

Päätös on tehty. Jatkan nykyisessä työpaikassa.

Illalla vielä pohdin, teinkö väärän päätöksen.

---

Olen edelleen hieman kahden vaiheilla sen suhteen, teinkö oikean ratkaisun. Tämä vuosi on ollut äärettömän raskas, joten luultavasti tein. On vähän helpompi jatkaa siitä, mihin on itse jättänyt asiat. Ja on vähän helpompaa, kun tietää, miten päätöksenteko työpaikalla sujuu ja tuntee työtoverit. Minulla ei ainakaan nyt olisi energiaa opetella uuden talon tavoille. Vanhassa vara parempi, nääs.