Henkilökohtaista

Ajattelin olevani parempi ihminen. Ajattelin, että minä en ole se, joka huutaa maailmalle VÄÄRYYTTÄ tai joka alentuisi samalle tasolle. Ajattelin, että osaan hoitaa tämän yksin, työstää kaiken yksin, surra tilanteen yksin.

Blogissakin mallina olleesta miehestä tuli exä. Aivan yhtäkkiä, kuin salama kirkkaalta taivaalta. Olin uskonut, että ne kaikki vaikeudet, joita luonnollisesti myös 9-vuotisessa parisuhteessa tulee väkisinkin vastaan, oli selätetty - yhdessä. Olin uskonut, että kun mies sanoo olevansa onnellinen kanssani ja suunnittelee kanssani vuosipäivää ja syksyä, hän myös tarkoittaa sitä. Viikkoa myöhemmin mun maailma romahti täysin.

Olen ollut sumussa kulkeva aave. Olen itkenyt kaksi viikkoa. Syön nukahtamislääkkeitä. Teen työni, mutta en muista parin tunnin päästä, mitä asioita olen käsitellyt. Näiden viikkojen aikana en ole neulonut tai edes syönyt suklaata. Vaihtoparinkin lähettämä suklaa on vielä kääreissä.

Rintalastan kohdalla tuntuu karmaiseva paine. Kuin jokin möykky olisi pesiytynyt sisuksiini. En saa hymyä ulottumaan silmiini, vaikka miten yritän. Itkettää, koska sain itseni kasaan ja nyt olen taas hajalla. Itkettää, että ihminen, johon uskoin, luotin ja jota rakastin, voi kohdella minua kuin olisin vieras. Miten viikossa tai kahdessa voi nousta silmiin kylmyys, kun vielä hetki sitten ne olivat täynnä lämpöä?