En ollut kuunnellut pitkään aikaan Miljoonasadetta ennen kuin bändistä tuli puhetta erään opiskelutoverin kanssa. Muistui mieleen heti tämä Marraskuu-hitti, joka ainakin itselläni oli lapsena C-kasetilla, radiosta nauhoitettuna tietenkin muiden lastenlaulujen joukossa. Silloin pienenä oli niin hienoa hoilata: "ohi syyskuun/ läpi repaleisen lokakuun/ kaipuun kaljakori kilisee/yli taivaan niin kuin/ varisparvi raahautuu." Varsinkin tuo kaljakori-kohta kolahti oikein kunnolla.
En tiedä, mikä suomalaisessa lyriikassa on niin kiehtovaa. Eräs ystäväni sanoo, että suomalainen musiikki on liian melankolista. Ehkä niinkin. Toisaalta mitä muuta voikaan odottaa kansalta, joka elää neljää kuukautta lukuunottamatta pimeässä ja synkkyydessä! Vähemmästäkin mieli masentuu ja kaivataan jotain suurempaa. Toisaalta taas suomalaiset iskelmälyriikat ja tangosikermät edustavat juuri tätä melankolista kaipuuta... Ja mitä muuta voi sanoa edes Eppujen Murheellisten laulujen maasta, joka on suomalaisen sielunmaiseman perikuva. Niin surullinen tarina suomalaisesta miehestä, jota "lumihanki kutsuu iltaisin." Voisi laittaa taas joku ilta Eput soimaan ja fiilistellä.
Kovia sanoittajia löytyy muitakin. Ei liene kenellekään epäselvää, että kuuntelen äärettömän paljon Ismo Alankoa. Herralta löytyy paljon sellaisia helmiä, joita ei vaan tajua itse. Tosin en itse ole lyyrikko. Ehkäpä elämä onkin vain sitä miltä tuntuu ja monet muut sulattavat mut. Kukaan ei vaan voi kirjoittaa sellaista helmeä kuin Rakkaudesta. Pidän kyllä enemmän Siekkari-lyriikoista, niissä on sitä jotain. Samoin Hassisella. Nykyiset ovat jotenkin liian sanahelinämäistä mun korvaan. Joskus kolahti kovaa myös Neumannin sanoitukset, pidän niiden tarinallisuudesta edelleen. Esimerkiksi Kirjoitan on vaan sellainen biisi, joka saa mun polvet veteläksi. Ehkäpä syy on siinä, että näin joskus unta, jossa Dingo esitti biisin saksaksi! Mulla on ne saksannokset jossain tallessa... Muitakin upeita suomenkielisiä sanoittajia löytyy pilvin pimein.
Alangon tekstit avautuivat aivan toisella tavalla, kun otin nenän eteen kirjan ja luin niitä kuin runoja. Ongelmana oli ainoastaan musiikin ja biitin soiminen korvissa. Haluaisin niin kovasti lukea joitakin tekstejä pelkästään teksteinä, en sanoituksina. Voikohan kaikkia sanoituksia lukea pelkästään teksteinä ja runoina? Onhan meillä toki A.W. Yrjänä, joka kirjoittaa ennen kaikkea runoja, joista tulee lauluja. Hänen runouteensa en ole muutamaa levyä enempää perehtynyt. Pitäisikin.
Kaikesta huolimatta rankkaan kovimmaksi suomalaiseksi lyyrikoksi Juice Leskisen. Ei ole toista Juicen kaltaista. Sitä sanoilla leikkimistä vaan ei voi muuta kuin ihailla. Musta aurinko nousee on äärettömän hieno kappale sanoituksiltaan. Voisi jonain päivänä hakea kirjastosta kasan Juicen runokirjoja, ehkä biisit ja runot avautuvat aivan uudelleen. Sanoituksina. Sanaleikkeinä. Peleinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti