Pyhät

Jotenkin mulle on aina jäänyt vieraaksi pyhäinpäivän merkitys. Joo, tiedän kyseessä olevan kahden juhlapyhän yhteensulautuma: pyhämiestenpäivä ja pyhien henkilöiden päivä. Mulle se on ollut vain yksi pakollinen vapaapäivä muiden samanlaisten joukossa. Joulupäivä, tapaninpäivä, pääsiäisenä pitkäperjantai, helluntai... Helluntai onkin toinen samanlainen päivä, josta olen vieraantunut täysin.

Eilen sitten kuuntelin päivänavausta koululla. Päivänavauksen pitäjä kertoi kaikista niistä henkilöistä, joille hän aikoo sytyttää tänään kynttilän. Itketti. Minullakin on kolme ihmistä, joille sytytän kynttilän. Ihmisiä, joita kaipaan edelleen, vaikka poisnukkumisesta on pisimmillään jo useampi vuosi. Jos voisin fyysisesti käydä näiden ihmisten haudoilla, varmasti niin tekisinkin. Se ei onneksi tee minusta huonompaa ihmistä, vaikka en sinne pääsekään.

Juhlapyhät ovat yleisesti ottaen ärsyttäviä. Mikään paikka ei ole auki ja on pakotettu olemaan kotona neljän seinän sisällä. Kukaan ei toki kiellä ulkoilua. Sitä pyhäpäivää ei tietenkään itse muista, vaikka lehdet ovat kirjoittaneet jo pitkään poikkeuksellisista aukioloajoista. Sitten herää siihen, ettei kaapissa olekaan juuri sitä ruoka-ainetta, jota oli suunnitellut käyttävän ruokaan. Ärsytys kasvaa entisestään. Tekeekin mieli jotain suolaista tai makeaa - aivan varmasti kaapista ei niitä löydy. Niinpä olen päätynyt varaamaan omalle hyllylle viinipullon, sipsejä, tortilloja, suklaata jne. Kaikista järkevintä tällaisina juhlapyhinä olisi mennä kuokkimaan toisten luo. Tosin sielläkään ei välttämättä ole tarjolla suklaata, mutta seuraa ainakin löytyisi.

Avaudun tässä vaiheessa jo joulusta. Mikään ei ole sitä ärsyttävämpi juhla. Ensin stressataan kaksi kuukautta etukäteen hullun lailla, vielä aattoaamuna leivotaan kuumeisella kiireellä pipareita ja otetaan kinkkua uunista, kääritään lahjoja papereihin ja raahataan säkkiä autotallin ja eteisen välillä (ettei pienimmät vaan tajua, miten asia oikein on), huolehditaan pöydän olevan kunnossa servetteineen kaikkineen... Tekopirteästi syödään sitä iänikuista riisipuuroa, joka vaan kuuluu jokaiseen joulupöytään. Ei siitä uskalla kieltäytyä, ettei pahoita emännän mieltä! Puku päällä tai hienommissa vaatteissa pönötetään joulupöydässä sukulaisten kanssa, joita ei ole nähnyt vuoteen. Yritetään vääntää small talkia, suomalaisilta se ei vaan luonnistu. Hiljaisuuden vallassa nautitaan pöydän antimista, kerrotaan väliin jokin kasku tai vääntyillään tuskastuneesti, kun se Kalle-eno jauhaa edelleen pörssiosakkeiden nousu- ja laskusuhtanteista. Tekisi mieli lähteä pois, mutta ei voi, koska ei halua pahoittaa emännän mieltä. Onhan toisen vaivannäölle annettava arvonsa! Samalla yrittää miettiä hiki otsalla, miten kieltäytyä vielä yhdestä lautasellisesta jouluruokaa, kun napa jo paukkuu ja vyö painaa pömppöä.

Kaikesta huolimatta kaipaan sitä sukulaisten vilinää ja vilskettä, rakkaiden läsnäoloa ja yhdessäoloa. Tänä vuonna suunnistan jouluna sen turvin sukulaisten luo, sillä mikään ei voita mummon joulupöydän kalatarjotinta! Heräsin myös tuohon sukulaisten kanssa olemiseen ehkä siksi, että tajusin aiemmin syksyllä, ettei mikään tässä maailmassa ole ikuista. Isovanhemmat vanhenevat, samoin omat vanhemmat. Itsekin. En halua vieroittautua oman sukuni sukupolvien ketjusta, vaikka elämä suvun kanssa voi olla ärsyttävää ja kiusallistakin välillä. Suku on kuitenkin minun turvaverkkoni - siihen putoan ja sen turvin nousen taas jaloilleni. Niitä rakkaita, joita en joulupöydässä enää koskaan pysty näkemään, muistan tänään. Sytytän teille kynttilät.