Niin se joulu on sitten taas ohi. Pyykinpesukonekin hyrrää iloisesti kylpyhuoneessa, jouluruuista on siirrytty normaaliin ruokailuun ja kinkkua en halua nähdä ennen ensi joulua. On se kumma, miten jouluruokaa sietää syödä sen muutaman päivän ajan vuodessa, mutta sen parin ähkyn olotilan jälkeen kinkkua, rosollia eikä varsinkaan laatikoita halua nähdä taas hetkeen.
Kuten arvata saatoin, oli se joulu kaikesta kivuudestaan huolimatta myös yhtä painajaista välillä. Meillä on suvussa Kollektiivinen Muisti, joka muistaa kaikkien lempiruuat ja sanomiset ja tekemiset, ja siinä sitten muisteltiin taas koko kylän asiat läpi. Vanhat hyvät ajat olivat aivan toisenlaiset - nyt kinkku oli aivan surkea (hajoilevaa sorttia), mikään leivonnainen ei onnistunut, ei tuntunut joululta, koska ei ollut liinaa aamulla pöydällä jne. Kollektiivinen Muisti muistutti myös hyvin tehokkaasti siitä, ettei karkkeja sovi minunlaisen syödä, sillä suvussa tuota sokeritautia esiintyy... Hyväähän Kollektiivinen Muisti tarkoittaa, mutta voi kun se pitää tehdä aina niin suorasanaisesti!
Joulupukkikin kävi, totta kai. Itse asiassa tupsahti tupaan kahden tontun kanssa, joista toinen olisi ottanut itselleen morsiamen, mutta sopivaa ei löytynyt, sillä toisen tontun sanoin: "Etkös huomannut, että niissä paketeissa luki nimet aina pareittain!" Mitäpä siitä, että toiset puolikkaat ovat muualla...
Lahjoista: kivoja ja ihania lahjoja sain, itsetehtyjä ja ostettuja. Luettavaa tuli mm. saksankielisen Philip Pullmannin, suomenkielisten Grassin ja Nuotion Epun muodossa. Aloitin jo saksan kielen petraamisen tuolla trilogian ensimmäisellä osalla, der Goldene Kompass. Pukki tonttuineen osasi myös tuoda söpöt korvakorut, keltaisen Teema-sarjan tarjoiluvadin, silikoonisen leivontavuoan, Mariskoolin, Kivi-tuikun, liinavaatteita - ja nyt soivan Tarja Turusen My Winter Storm -levyn. Kummitustyttö, 8v, oli mainio, kun hän murheissaan (joulupukin naamareihin pettyneenä) kysyi äidiltään: "Äiti, ei kai sukulaiset osta kaikkia lahjoja?" Ei osta! Ainakin Silmäpeli on joulupukilta, sillä tätsykkä ei myöntänyt mitään. Kummityttö teki myös tätsykän ylpeäksi, sillä joulutodistuksessa äidinkielessä ja kirjallisuudessa oli "erittäin hyvä". Tätsykän tyttö!
Isän huopatossut sain huovutettua (salassa toivottavasti) vielä lauantaina, ja yön yli kuivuttua käärittyä ne pakettiinkin. Jäi kirjailut tekemättä. Äiti ja sisko taisivat pitää lahjoistaan, vaikka äiti ei ollut uskoa fifiä tekemäkseni.. Enhän minä lankoja hänelle näyttänytkään ennen fifin aloittamista!
Onneksi joulu on kerran vuodessa, niin sen taika ei katoa ihan liian helposti.. Silti sitä kummasti taas kaipasi niitä lapsuuden huolettomia jouluja, jolloin lahjat ostettiin mahdollisimman halvalla Tiimarista.. Sen sijaan ilon aiheeksi on noussut lahjojen sijaan yhdessäolo rakkaiden kanssa. Kauneimmista joululauluistakin tuli pitkästä aikaa nautittua, vaikka kanttori välillä otti tahdiksi humppapoljennon.. Joku on aikuistunut!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti