Yön aikana tumma pilviverho väistyi. Tiedän sen, koska heräsin kahdeksalta, näin ikkunastani kirkkaan taivaan ja käperryin uudestaan peittojen alle. Kymmeneltä en voinut enää estää hymyä hiipimästä suupieliini, sillä aurinko läikitti valkoisen lakanan ruudulliseksi. Yhdeltä en voinut enää odottaa vaan lähdin kävelylle.
Tämä on minun kaupunkini. Kävellessäni kaikessa rauhassa hiljaisilla kaduilla, sillä saksalaiset ovat sulkeutuneet joko omiin kotipihoihinsa syömään Brunchia tai pyöräilevät vähissä vaatteissa kaikessa rauhassa, tajuan rakastavani tätä idylliäni. Aurinko ja luonnon vihreys, aurinkolasit silmillä (ja päällä farkut ja musta t-paita ja huppari, koska kuvittelin ulkona olevan kylmää) ja lintujen sirkutus. En voi enempää pyytää. Olen kotiutunut tänne, vaikka siltä ei tunnukaan sateisina päivinä. Minä tulen kaipaamaan tänne, kun elokuussa olen Suomessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti