"Apinatarhaan..."

Tämä viikko on ollut painajaista monella tapaa. Päässä on soinut seuraava katkelma suhteellisen kovalla repeatilla:

"Nyt mennään apinatarhaan/ eikä ikinä pois/ mennään apinatarhaan" (Dingo)

Aivan järkyttävän positiivisissa tunnelmissa siis olen ollut. Lisäksi on soinut toinen biisi, joka on niin pelottava, ettei sitä viitsi tänne julkaista. Tosin voisin jostain kaivaa ne oikeat sanat, koska mulla on tapana kuulla sanoja väärin.

Tänään selvisi, että jatkan hommia seuraavat neljä viikkoa. Äiti soitti ja kysyi tilanteesta ja sen jälkeen: "Pitääkö onnitella?" Totesin, että voit onnitella, mutta myös pahoitella. Oikeasti tämä ei ole ruusuilla tanssimista. Palkkapäivää edelleen odotellessa. Toisaalta on ne hetkensä, joiden takia muistaa, miksi on valinnut ns. kutsumusammatin, josta haaveili silloin kakarana. Ne hetket ovat niitä, kun tulee sitä kiitosta itse oppilailta. Ja niiden kivojen takia tätä jaksaa, koska pelkän rahan takia ei oikeasti pystyisi. Niin Ahmed Ahne en sentään ole minäkään.

Satuin tänään kahvilassa samaan pöytään erään vanhemman kollegan kanssa, joka sitten intoutui kyselemään tietyistä ryhmistä. Sain muutaman todella hyvän vinkin, millä saan langat pidettyä käsissä. Jee!

Viikonloppuna tiedossa kurssisuunnitelmien harsimista kokoon, lisäksi rentouttava kylpy ja kasvonaamio, vähän shoppailua ja saleilua ja siideriä. Siinähän ne vapaapäivät menevätkin iloisesti.

Jos joku kehtaa muistuttaa opiskelusta, niin lyön märällä rätillä naamaan (sillä hikisellä salin jäljiltä). Sen verran voisin panostaa, että laitan muutamalle kurssinvetäjälle sähköpostia ja kyselen, olenko edelleen tervetullut, vaikka missaankin kolme luentokertaa. Eihän se ole paljon? Ehdin opiskelupaikkakunnalle vasta tenttiviikonloppuna. Loistavaa! Vielä kun ehtisi lukea ne oikeat tenttikirjat tenttiin - mitään kirjaa unohtamatta.