Carlos Ruiz Zafónin Tuulen varjo nostattaa ensin ärtymystä. Kirjailija tuntee kirjallisuushistorian, tuntee lukuisan määrän teoksia ja käyttää kieltä siveltimen tavoin. Mutta kun siveltimellä maalataan useampaan kertaan samaa kohtaa, päästään kyllä kolmiulotteiseen vaikutukseen - allekirjoittanutta vain ei impressionismi taiteenlajina ole koskaan kiehtonut. Tuulen varjossa mennään liiallisuuksiin kielikuvien kanssa. Kielikuvat ovat hyvä juttu, mutta tässä tapauksessa niitä on liikaa. Lukijalle tulee ähky. Aterian kruunu vuotaa yli äyräiden. S0rrun itsekin kielikuvilla maalailuun!!
Zafónin rakentelema tarina sen sijaan on oivallinen. Oivallus syntyy siitä, kuinka unohdettujen kirjojen hautausmaalta löydetyn kirjan ("Tuulen varjo") tarina toistuu kirjan löytäneen pojan elämässä. Kulutettu idea, mutta mielenkiintoinen. Jostain syystä mieleeni muistui aiemmin lukemani Kolmastoista kertomus, jossa on samanlaista tarinoiden päällekkäisyyttä kuin Tuulen varjossa.
Viisikymmentä ensimmäistä sivua ovat täysin turhia, liian raskaita, liian johdattelevia. Tarina pääsee lentoon vasta siinä vaiheessa, kun alun 10-vuotiaasta pojasta kasvaa rakastunut nuorukainen, joka ei vieläkään ole päässyt irti Tuulen varjon lumosta. Seikkailut jatkuvat Barcelonan pimeillä kaduilla ja tarinaan kietoutuu yhä enemmän ihmisiä.
Kaiken kaikkiaan pidin teoksesta, viimeiset sata sivua ahmin aamun sarastaessa. Tuulen varjoa ei ole turhaan kiitelty, mutta Saksan entinen ulkoministeri Joschka Fischer olisi voinut siltikin säästellä ylisanojaan. Tahmean alun jälkeen olin melkein valmis heittämään kirjan nurkkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti