Vaikea viikko lähes takana. Sohvalla odottaa yhä arviointia kasa papereita, mutta se on pientä kaiken muun keskellä. Kauhajoen tapahtumat koskettivat minua monestakin eri syystä. Jokelan jälkeen toki oli myös epäuskoinen olo, mutta nyt tiistain tapahtumat koskettavat vielä enemmän. Nyt minä olen kentällä. Nyt minä joudun kohtaamaan hiljaiset ja tyrmistyneet kasvot. Nyt minä olen yksi niistä aikuisista, joiden täytyy lähteä paikkaamaan haavoja.
Eikä meille koskaan kerrottu, että työ voisi olla näinkin vaikeaa. Muistan, kuinka viime vuonna purimme Jokelan koulusurmia luentosalissa. Pohdimme, miten asioita voisi käsitellä oppilaiden kanssa. Minun muistiinpanoni makaavat jossain muuttolaatikossa. Tiistai-iltana niitä tuli ikävä. Puhuimme kollegan kanssa siitä, että onneksi nyt on menossa pahin koesuma. Keskiviikkona oli äärimmäisen vaikeaa mennä kouluun. Joskus arkirutiinit parantavat. Ainakin hiljalleen.
Olen elänyt loppuviikon sumussa. Torstaiaamuna tajusin kauhukseni, etten muistanut, mitä olimme maanantaina käsitelleet. Muistin kyllä muutaman harjoituksen, mutta en tarkalleen sitä, mitä teoriaa olimme ehtineet käsitellä. Vasta tunnin alussa juolahti mieleen, että olimmehan me ehditty näihin asioihin. Helpotuksen huokaus.
Tänään oli omaan opintorekisteriotteeseeni tullut tenttisuoritukset. En vieläkään tajua, millä lihaksilla olen puurtanut omia opintoja opettamisen ohessa. En myöskään tajua sitä, että olen yhtä tenttiä ja yhtä seminaaria ja yhtä gradua vaille valmis. En ole myöskään hylännyt ajatusta erityispedagogiikan opiskelusta. Nyt sen opiskelu tuntuu entistä tärkeämmältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti