Oli aika, jolloin kaikki itsetehty oli hienoa.
Se oli silloin, kun olin lapsi.
Kun olin juuri oppinut piirtämään.
Piirsin kukkia, piirsin heppoja, piirsin mitä piirsin.
Kirjoitin runojakin.
Se aika oli ennen kuin Taiteilija nosti päätään minussa ja aloin Itsekriittiseksi.
Olen antanut tädilleni häälahjaksi taulun, johon olen runoillut jotain todella noloa. Se taulu oli pitkään tädin eteisen seinällä (siihen asti, kun ero yllätti).
Sisaren kanssa askartelimme kaikkea mahdollista. Tein jopa tädilleni joskus kirjasen, johon kirjoittelin runoja joka kuukaudelle ja piirsin aiheeseen sopivan kukkasen viereiselle sivulle. Selvästi aikaa, jolloin olin tuottelias.
Monta vuotta olin tekemättä itse mitään.
Monta vuotta ostolahjojen varassa.
Mutta sitten tuli vuosi, jolloin ostaminen tuntui jotenkin vaikealta. Mitä antaa lahjaksi ihmiselle, jolla on jo kaikkea?
Viimevuotisia töitä näkee tästä blogista. Tämän vuoden tuotoksia ei näy vielä.
Mutta kaikista pahinta on se, että kun on kerran antanut itsetehdyille lahjoille pikkusormen, pitää antaa seuraavan kerran koko käden. Viime vuonna askartelin sukulaisille levykoreja, joihin liitin mukaan kaupan kynttilän ja kaupan karkkeja.
Tänä vuonna neulon viinijusseja ja huovutan kuusia.
Neulon pitsineuleen.
Ensi vuotta en uskalla edes ajatella. Täytyisi tehdä jotain entistä suurempaa ja entistä hienompaa. Onko ensi vuonna vuorossa sitten jo takki?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti