Paluu kouluarkeen ei ole ollut täysin auvoinen. Joku varoitti esillä olevista meikkipusseista (ja niiden sisällön vertailusta) tunnin aikana. Jo harjoittelussa tottui siihen, että tekstiviestiä saatettiin näpyttää pöydän alla muka piilossa, mutta nyt ne tekstiviestit kirjoitetaan täysin näkyvillä ja jossain vaiheessa saatetaan puhua puhelimeenkin. Mitä sitä nyt turhaan kunnioittamaan toisten työtä ja opiskelurauhaa! Joo, mulle kuuluu hyvää ja joo, me ollaan Peran kanssa menossa tänään elokuviin, niin ja mitäs sitä juotaisiin viikonloppuna?!? Ei riitä, että ope on sanonut kurssin alussa, että puhelimet on sitten äänettömällä. Seuraavasta soitosta tai tekstiviestistä kännykät takavarikoidaan tunnin ajaksi.
Vaan osataan sitä yliopistossakin. Ei ole tavatonta, että massaluennoilla jokainen touhuaa omiaan. Läppäreiden taakse piiloudutaan usein mesettämään kaverin kanssa, joku juoruaa kaverin kanssa niin, ettei lähellä istuvat kuule muuta kuin uusimman viikonloppuhoidon kyvykkyyden makuuhuoneen puolella, ja jotkut kuluttavat aikansa neulomalla. Itse kuulun varsinkin jälkimmäiseen ryhmään, joka myös ärsyttää joitain opiskelijoita (ja luennoitsijoita). Eräs kaveri juuri manasi, kuinka sitä viime vuonna vitutti suunnattomasti, kun kolmensadan opiskelijan joukosta joku viisikymmentä kilkutti puikoilla käsitöitä. Eräs luennoitsija on taas kommentoinut allekirjoittaneelle ikävähköön sävyyn sukkien neulontaan liittyen.
Toisaalta ei mulla ole koskaan mennyt mitään oleellista ohi neulonnan takia. Kuulun ryhmään, joka periaatteessa pystyy tekemään kahta asiaa samaan aikaan. Tosin lukeminen ja neulominen tai lukeminen ja kuunteleminen -yhdistelmät eivät ole mitkään parhaimmat yhdistelmät. Mutta noin niin kuin pienryhmissä en lähtisi milloinkaan säätämään mitään ikinä.
Omina toisen asteen opintojen aikana ei tullut mieleenkään säätää mitään ylimääräistä tuntien aikana. Harvalla oli kännykät esillä ja aina pahoiteltiin kovasti, jos puhelin olikin sattunut jäämään päälle. Niihin ei vastattu koskaan, tai jos vastattiin, niin opettajan luvalla. Ja aina senkin jälkeen olen itse aina luennoitsijalle maininnut, mikäli odotan jotain puhelua lääkäristä. Ja aina on puhelimen kanssa lähdetty sitten pahoitellen käytävään puhumaan, mikäli on ollut siitä lääkäristä kyse. Kavereille en vastaisi koskaan.
Jonkin verran häiritsevää tietää sekin seikka, ettei ihminen vanhetessaankaan tajua ympäröivästä todellisuudesta mitään tai ymmärrä edes käyttäytyä, sillä näitä minä-minä-ihmisiä löytyy kaikilta työpaikoilta..
Eräs opettaja kommentoikin tästä puhuessamme, ettei näillä nykynuorilla (kröhöm, kopkop) ole minkäänlaisia käytöstapoja. Tunnilla ollaan kuin kotona. Ei välitetä siitä, miten oma käytös vaikuttaa toisiin. Onko tämä nyt sitä yksilökeskeisyyttä, minä-minä-maailmaa? "Vittuu mua kiinnosta, mitä muut tykkää. Mä teen niinku mä haluun!"-mentaliteettia? Sitä kuuluisan (mm. Matti Vanhasen peräänkuuluttaman) yhteisöllisyyden puutetta? Surullista jos näin on. Opena ja samanlaisesta häirinnästä kärsineenä opiskelijana mua surettaa, että ne opiskelijat joita oikeasti kiinnostaa, kärsivät niistä häiriköistä, joita ei kiinnosta. Joskus voisin kyllä viitata kintaalle läsnäolopakolle. Tekisi mieli heittää koko lauma apinoita pihalle.
Ja taas aamulla "mennään apinatarhaan, eikä ikinä pois, mennään apinatarhaan!!!!"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti