Kauhufantasiaa ja hömppäromaani

Tempaisin sitten sairasteluun vedoten kolme kirjaa kahteen päivään. Mikäs lukiessa kun töiden lisäksi voi vedota sairastelun tuomaan vapauteen tehdä mitä mielii (sain mä kyllä neulottuakin...).

Minä en edelleenkään ole fantasian ystävä ja suhtaudun varauksella varsinkin nuorten fantasiaan, vaikka Potterit on tullut luettua. Pakon edessä kuitenkin tartuin Mikael Niemen nuortenromaaneihin Kirkon piru ja Verenimijät. Niemi yhdistelee teoksissaan kauhua, fantasiaa ja Torniojokilaakson myyttejä.

Päähenkilöinä seikkailee kolme seitsemäsluokkalaista nuorta. Kirkon pirussa minäkertojana on Matti ja Verenimijöissä Simon. Ehdottomasti ärsyttävintä teoksissa on kuitenkin kertojan vaihtelu. Vaikka kerronta pysyy pääasiassa minäkertojassa, fokalisoituu kerronta myös muihin hahmoihin. Lisäksi kieli on seitsemäsluokkalaisen pojan suuhun ihan liian kuvailevaa, vai kokevatko torniojokilaaksolaiset luonnon jotenkin eri tavalla? Juoni sen sijaan on menevä ja juna kulkee.

Pirujen ja iljetysten vastapainoksi tempaisin illalla Tuija Lehtisen Franseskan. Tuttua Lehtis-tyyliä, mutta väsyttävää sellaista. On voimakastahtoinen päähenkilö Franseska, sekaantuva suku ja karismaattisen paha veli Stefan. On miehiä ja yksi vie jalat alta. Plääh. Milloin Lehtiseltä tulisi jotain Pirunsaaren veljekset -romaanin tapaista intensiivistä kerrontaa? Nyt tällainen tasapaksu Lehtinen vain ottaa päähän... Miksi edes vaivaudun lukemaan? Aivot nollaan ja narikkaan -kamaa tarvitaan yhä, ja varsinkin näinä vaikeina taantuma-aikoina.