Luojan kiitos, Poikani Kevin (Lionel Shriner) ei ole tositarina. Se ei silti poista kirjalta sen arvoa: tämä kirja pysäytti. Se aiheutti inhoa, surua ja tyhjyyttä. Ehkä eniten tyhjyyttä. Se pysäytti.
En ole vielä eritellyt paljoa kirjan teemoja. Yksi suuri teema on äitiys ja äidinrakkaus. Voiko äiti kasvattaa "oikein" ja silti tuloksena voi olla joukkomurha? Voiko äiti rakastaa poikaansa, vaikka tämä on tehnyt kamalan teon? Kysymys on jatkuvasti läsnä. Eräs äiti totesi taannoin lehdistölle: "Silti hän on poikani."
Evan tarinan esittäminen kirjeiden varassa - miten paljon inhoankaan kirjemuotoisia romaaneja! - on hyvä kertojaratkaisu. (En siis voi mitenkään sietää kirjeromaaneja --- yyyyhh!!) Kertojaa pitää automaattisesti suhteellisen luotettavana, onhan se omin silmin ja omasta itsestä lähtöisin koettua. Tarinassa on pakko olla se pahuuden puoli: Kevin on syntymästään lähtien paha. Minä luotin Evan näkemykseen pitkälti: oman lapsen voi kokea velvollisuutena ja pahuuteen taipuvana. Kaikki Evan havainnot, kaikki tapahtumat korostavat Kevinin pahuutta. Lisäksi on sinisilmäinen, luottavainen isä Franklin, jolle kirjeet on osoitettu.
Kevinistä paljastuu ainoastaan joitakin inhimillisiä puolia. Kymmenvuotias poika on kaksi viikkoa sairaana ja tällöin turvautuu äitiinsä ensimmäisen kerran kuten tavallisetkin lapset. Tällöin äidin seura kelpaa ja äiti kokee ensimmäistä kertaa rakkautta lastaan kohtaan. Toisen kerran inhimillisyyttä alkaa keriytyä esiin vasta vankilassa. Silti Eva käy tapaamassa poikaansa vankilassa joka toinen lauantai. Velvollisuudentunnosta? Syyllisyydestä? Äidinrakkaudesta? Vai siksi, ettei hänellä ole enää mitään muuta jäljellä?
En halua peilata Poikani Kevin -kirjan tarinaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä ei ole mieltä. Kaikki kirjan lukeneet tekevät vertailun. Minäkin tein lukiessani. Ehkä suurin kysymys kuitenkin on jo noussut kaikkien huulille: Miksi? Se kysymys on leijunut parin vuoden ajan Suomessa, sitä ennen vuosia Amerikassa. Poikani Kevin yrittää tarjota yhtä ratkaisuvaihtoehtoa: julkisuuden saamista keinolla millä hyvänsä. En ole valmis nielemään sitä pureskelematta.
En ole vielä eritellyt paljoa kirjan teemoja. Yksi suuri teema on äitiys ja äidinrakkaus. Voiko äiti kasvattaa "oikein" ja silti tuloksena voi olla joukkomurha? Voiko äiti rakastaa poikaansa, vaikka tämä on tehnyt kamalan teon? Kysymys on jatkuvasti läsnä. Eräs äiti totesi taannoin lehdistölle: "Silti hän on poikani."
Evan tarinan esittäminen kirjeiden varassa - miten paljon inhoankaan kirjemuotoisia romaaneja! - on hyvä kertojaratkaisu. (En siis voi mitenkään sietää kirjeromaaneja --- yyyyhh!!) Kertojaa pitää automaattisesti suhteellisen luotettavana, onhan se omin silmin ja omasta itsestä lähtöisin koettua. Tarinassa on pakko olla se pahuuden puoli: Kevin on syntymästään lähtien paha. Minä luotin Evan näkemykseen pitkälti: oman lapsen voi kokea velvollisuutena ja pahuuteen taipuvana. Kaikki Evan havainnot, kaikki tapahtumat korostavat Kevinin pahuutta. Lisäksi on sinisilmäinen, luottavainen isä Franklin, jolle kirjeet on osoitettu.
Kevinistä paljastuu ainoastaan joitakin inhimillisiä puolia. Kymmenvuotias poika on kaksi viikkoa sairaana ja tällöin turvautuu äitiinsä ensimmäisen kerran kuten tavallisetkin lapset. Tällöin äidin seura kelpaa ja äiti kokee ensimmäistä kertaa rakkautta lastaan kohtaan. Toisen kerran inhimillisyyttä alkaa keriytyä esiin vasta vankilassa. Silti Eva käy tapaamassa poikaansa vankilassa joka toinen lauantai. Velvollisuudentunnosta? Syyllisyydestä? Äidinrakkaudesta? Vai siksi, ettei hänellä ole enää mitään muuta jäljellä?
En halua peilata Poikani Kevin -kirjan tarinaa suomalaiseen yhteiskuntaan. Siinä ei ole mieltä. Kaikki kirjan lukeneet tekevät vertailun. Minäkin tein lukiessani. Ehkä suurin kysymys kuitenkin on jo noussut kaikkien huulille: Miksi? Se kysymys on leijunut parin vuoden ajan Suomessa, sitä ennen vuosia Amerikassa. Poikani Kevin yrittää tarjota yhtä ratkaisuvaihtoehtoa: julkisuuden saamista keinolla millä hyvänsä. En ole valmis nielemään sitä pureskelematta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti