Olen suuri 1800-luvun englantilaisen (kauhu)romantiikan ystävä, joten olin ladannut paljon odotuksia Charlotte Brontën ennen suomentamattomalle romaanille, Professorille. Niinpä kohtasinkin Professorin kohdalla pettymyksen.
Täytyy tietenkin muistaa, että kyseessä on Brontën esikoisteos, teos ennen Kotiopettajattaren romaania. Päähenkilö on epäbrontëmaiseen tapaan mies, opettaja, joka on köyhä, mutta hyvästä suvusta --- no, jälkimmäinen piirre on tyypillistä kaikille Brontën sisarusten kirjoille. Miespuolinen minäkertoja, siis opettaja Crimsworth itse, kertoo omaa tarinaansa pöytälaatikkoa varten. Hän kertoo rakkaudesta, mutta myös huomioistaan ihmisissä.
Hätkähdyttävintä lienee darwinismainen ote ihmiseen: ihmisen älykkyys ja luonne on luettavissa kasvoilta, flaamilaiset eivät ole samanvertaisia englantilaisiin nähden. Rotuoppi on alkeellista, mutta heijastelee aikansa kuvausta.
Nautin edelleen Brontën kielestä ja kielikuvista, mutta petyin tarinan latteuteen. Eihän Kotiopettajattaren romaanissakaan kovin paljoa tapahdu, mutta jollain tavalla teksti on paljon intensiivisempää kuin Professorissa. Loppukin oli sentimentaalinen, hölmö. Liian läpinäkyvä.
Seuraavaksi voisin hyökätä Hiljaisen amerikkalaisen pariin.. Sitä ennen pitää kuitenkin ryhtyä valmistautumaan iltarientoihin..
Täytyy tietenkin muistaa, että kyseessä on Brontën esikoisteos, teos ennen Kotiopettajattaren romaania. Päähenkilö on epäbrontëmaiseen tapaan mies, opettaja, joka on köyhä, mutta hyvästä suvusta --- no, jälkimmäinen piirre on tyypillistä kaikille Brontën sisarusten kirjoille. Miespuolinen minäkertoja, siis opettaja Crimsworth itse, kertoo omaa tarinaansa pöytälaatikkoa varten. Hän kertoo rakkaudesta, mutta myös huomioistaan ihmisissä.
Hätkähdyttävintä lienee darwinismainen ote ihmiseen: ihmisen älykkyys ja luonne on luettavissa kasvoilta, flaamilaiset eivät ole samanvertaisia englantilaisiin nähden. Rotuoppi on alkeellista, mutta heijastelee aikansa kuvausta.
Nautin edelleen Brontën kielestä ja kielikuvista, mutta petyin tarinan latteuteen. Eihän Kotiopettajattaren romaanissakaan kovin paljoa tapahdu, mutta jollain tavalla teksti on paljon intensiivisempää kuin Professorissa. Loppukin oli sentimentaalinen, hölmö. Liian läpinäkyvä.
Seuraavaksi voisin hyökätä Hiljaisen amerikkalaisen pariin.. Sitä ennen pitää kuitenkin ryhtyä valmistautumaan iltarientoihin..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti