Pelko

En ole koskaan ajanut yhtä huonossa säässä kuin tänään töistä kotiin päin tullessani. Näkyvyys oli nolla, lunta tuli vaakatasossa. Pientä valkoista hiutaletta, jotka tanssivat tien pinnassa. En nähnyt edes kymmenen metriä edellä ajavan auton perävaloja välillä!

Muistin siinä ajellessani erään asian yli kymmenen vuoden takaa. Olin silloin rippikoulussa, joka reissasi kahteen laskettelukeskukseen pohjoiseen. Päivät suosivat ja aurinko paistoi, kunnes aivan yhtäkkiä tuli täysi pimeys. Lumi alkoi tanssia rinteessä, aivan huipulla, ja sää oli aivan kuin tänään. Näkyvyyttä ei ollut. Minä olin yksin huipulla. Alas oli tultava.

Ei nähnyt ketään, ei kuullut kuin tuulen. Pakkanen puri.

Muistan rukoilleeni silloin, että pääsisin alas ehjänä.

Lähdin auraamaan, hitaasti ja varmasti. Pelkäsin, että lasken välillä merkityn laskettelurinteen ulkopuolelle. Ei nähnyt mitään.

Puolessa välissä mäkeä aloin kuulla ääniä. Siellä oli nainen ja mies. Nainen pyysi, että kutsuisin paikalle jonkun hakemaan hänet (kelkalla ilmeisesti). Toivottavasti pääsi alas, sillä minä olin täysin keskittynyt auraamiseen. Hitaasti ja varmasti.

Yhtäkkiä lumiverho hälveni. Olin taas auringossa. Olisin voinut itkeä onnesta, ehkä itkinkin.

Tänään minulle tuo valo oli kotikaupungin valot ja pääsy parkkihalliin. Sydän oli tykyttänyt koko matkan. En itkenyt, vaan menin ja ostin itselleni uuden musiikkisoittimen.

En ole pelkänyt pitkään aikaan yhtä paljon kuin tuossa lumimyrskyssä.