Olen katsonut monta kertaa peiliin syksyn aikana. Olen nähnyt ihmisen, joka edelleen olen, mutta olen nähnyt myös naisen, jonka palaset eivät sovi siihen kuvioon, jota kerran kokosin. On pitänyt alkaa koota asioita uudestaan, yhä uudestaan, vielä kerran uudelleen.
Pohjalankana synkkiä sävyjä.
Sitä varten varmaan olen kerännyt ympärilleni kirkasta. Kirkkaita lankoja, jotka otan itseäni varten esiin muistuttamaan tulevista kirkkaista päivistä. Pieniä kirkkaita asioita, jotka ovat muille merkityksettömiä, mutta jotka antavat minulle voimaa jaksaa harmauden keskellä. Jokin niistä väreistä voi olla opinto-oikeus, joka tarkensi tulevaisuuden suunnitelmia. Tai ehkäpä tänään työsähköpostiin (tai oikeastaan eilen) tullut kysely siitä, haluanko tehdä yhden toisen asian parissa töitä. Tai ehkä se on onnistumisen tunne. Tai rakkailta kasvoilta hymy. Tai tunne, kun jotain häilähtää.
Sitten on ankeuttajien päiviä. Sellaisia päiviä ovat nämä päivät, kun särkee ja sattuu, kun kipulääke ei auta ja tuntuu, että koko nainen hajoaa osiin. Odotin tältä päivältä aivan jotain muuta kuin särkyyn heräämistä. Odotin jotain muuta kuin koko selän lamauttavaa kipua, jotain muuta kuin hengittämisenkin sattumista.
Jos pelkkä muistiinpanojen kirjoittaminen sattuu, on turha haaveilla neulepuikoista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti