Tunteminen on jännä asia. Mä en ole koskaan ajatellut sitä näin paljon kuin olen ajatellut viime vuoden aikana ja nyt tammikuussa. Tuntea, maistelen sanaa suussani, siinä on jännittävä makuyhdistelmä: karvautta ja makeutta samaan aikaan.
Olin aina se kiltti tyttö, joka täytti kaikki toiveet. Kuulin syksyllä olleeni vanhemmilleni helpoin lapsi. Varmasti olinkin, sillä mä olin ja olen aika sopeutuva. Mulle tuli mieleen se, kuinka mä aina kasasin itseni muita varten ja pidin itseni kasassa muita varten.
Eräs heinäkuinen iltapäivä mä olin kuullut puhelimessa rakkaan isoisäni menehtyneen. Olin silloin 17-vuotias ja yksin kotona. Laitoin viestin hyvälle ystävälleni ja makasin lattialla kuunnellen yhä uudestaan Kunnian kenttiä. Kun sitten viimein saapui varsinainen sanantuoja, olin kerännyt itseni ja pidin lopun surun sisälläni. Sen käsittelyyn meni aikaa. Sama tapahtui, kun menetin rakkaan isoäitini. Silloin minulla oli kuitenkin ihminen, joka piti minua sylissään ja silitti selkääni, kun itku ei ottanut laantuakseen. En kuitenkaan käsitellyt asiaa mitenkään hyvin. Pidin itseni taas kasassa muita varten.
Pitää kasassa muita varten. Unohtaa itsensä.
Se syö ihmistä. Se syö ihmistä valtavan paljon, kun patoaa tunteita eikä anna niille valtaväylää purkautua. Se syö ihmistä, kun pidättelee kaikkia tuntemuksiaan ja antaa itsensä kuolla sisältä päin. Ja kun viimein ne tunteet purkautuvat elämänkriisin edessä, tunneskaalan käsittely on hankalaa ja väsyttävää.
En ole ikinä ollut niin väsynyt kuin olen ollut syksyn aikana. Olen antanut itselleni luvan tuntea kaikki mahdolliset tunteet laidasta laitaan. Eivätkä ne tunteet ole olleet mitenkään laimeita, päinvastoin. Se, että on antanut itsensä tuntea, on ollut älyttömän rankkaa, mutta myös eheyttävää ja puhdistavaa. Toisaalta myös tuntemisen salliminen on tehnyt asioista vielä entistä hankalampia käsitellä.
Tunteminen. Toivon, että jonain päivänä se karvauden maku lopultakin väistyisi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti