Kuvittelin, että en lähtisi kirjoittamaan tänne ajatuksiani Fjodor Dostojevskin Karamazovin veljeksistä. Luentosarjalla kaikki ajatukset tuli jo käytyä läpi, mutta minulle jäi kaikista tunteista päällimmäiseksi tuo hullu venäläinen usko: Kaikki ovat syyllisiä kaikkien puolesta.
Sain juuri äsken suljettua viimeisen kerran kyseisen teoksen kannet. Päässä risteilee erilaisia ajatuksia liittyen juuri noihin kolmeen Karamazovin veljekseen ja vielä neljänteen herraseen, joka ilmeisesti on isä Karamazovin avioton poika. Lyhyesti ja tiiviisti koko teoksen ydin: Kolme laillista veljestä - vanhin ateistinen Ivan, keskimmäisenä mustasukkaisuuteen ja hillittömyyteen sortuva Mitka ja lopulta nuorimmainen, valaistunut Aleksei - ovat tulleet kotikylään maailmalta. Tuo neljäs veljeksistä, Smerdjakov, työskentelee isän talossa kokkina. Isän kanssa tulee kahnauksia, Mitka kailottaa joka puolella isän olevan äidinperinnöstä velkaa vielä 3000 ruplaa, ilmoittaa tappavansa julkisesti... Ja suuri tragedia alkaakin, sillä isä tapetaan ja syytteet lankeavat Mitkan päälle, sillä juuri nuo surulliset 3000 ruplaa ovat kadonneet isänmurhan yhteydessä.
Dostojevskin tapaan (kuten jo Rikoksessa ja rangaistuksessa) pohditaan syvällisesti ihmisen asemaa maailmassa, yhteiskunnassa ja Jumalan edessä. Kuten venäläiseen kirjallisuuteen kuuluu, pohditaan luokkakysymyksiä ja uskonkysymyksiä pitkään ja hartaasti. Eniten minua viehättää kuva siitä, että usko on jokin mysteeri. Miten Aleksei uskookaan tuohon vanhaan munkkiin, joka lähettää pojan maailmalle huolehtimaan omistaan! Miten hänen uskonsa ei horju pitkän oikeusprosessinkaan aikana! Mitka/Mitja on syytön yhtä varmasti kuin Jumala on olemassa... Ja sitten syytetty Mitka/Mitja, joka rakastaa tulisesti huonomaineista naista, kantaa sydämellään häpeän taakkaa ja vielä veli-Ivan, joka hallusinoi piruja seinille. Karamazovilainen hillittömyys koko komeudessaan on hurjaa ja luonnotonta. Hyvä tarvitsee rinnalleen pahan, riettauden, ahneuden, julmuuden, jotta maailma olisi tasapainossa.
Se, mihin tällä tekstillä pyrin, ei ole vielä selvää itsellenikään. Yritän avata ajatusten kimppua ja toivon hetkittäin sen onnistuvan. Sorrun siksi paatoksellisuuteen ja Dostojevskin tyyliin. Pidin silti enemmän Rikoksesta ja rangaistuksesta, joka eteni suorastaan vauhdilla tähän teokseen nähden. 1100-sivuinen Karamazovin veljekset oli aivan odotetusti järjetöntä kahlausta silloin, kun henkilöhahmot sortuivat useampi sivuisiin pohdintoihin ja mietelmiin. Myös kertojan huomautukset saattoivat olla pidempiä pätkiä..
Syvemmälle analyysissani en tässä menee. Kunhan ilmoitan vain tällaisenkin teoksen tulleen luettua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti