En ole nähnyt leffaa enkä kirjan perusteella sitä alkaisi katsoakaan. Ian McEwanin Sovituksen rakenne jo aiheutti puistatuksia. En ole koskaan ollut monen päähenkilön katsontakannan fani, joskin kerronta pysyi kolmen osion ajan kaikkitietävässä kerronnassa. Neljännessä potti hajosi käsiin, sillä päähenkilö, joka kesällä 1935 oli ollut vasta 13-vuotias kirjailijanalku, käyttääkin minäkerrontaa. Ja pilaa kaiken. Totaalisesti.
Kertomus itsessään on mielenkiintoinen (ensimmäiset kolme osaa, joskin toinen osa ei saa omaa kannatustani). 13-vuotias Briony näkee eräänä päivänä sisarensa ja siivoojan pojan välillä tapahtuman, jonka pohjalta hän tekee päätelmiä, jotka liitettynä muihin päivän tapahtumiin aiheuttavat koko perheelle suuria muutoksia. Ensimmäisessä osassa kerrotaan sekä Brionyn, isosiskon ja siivojan pojan näkökulmasta tapahtumien kulkua, taitaa myös sairaana migreenistä kärsivän äidinkin näkökulma vilahtaa jossain välissä. Toisessa osassa keskitytään puhtaasti siivojan pojan ajatusmaailmaan; tämän osan antia on ennen kaikkea muistot. Kolmannessa osassa Briony saa äänensä kuuluviin, hän yrittää sovittaa kaikin tavoin tekemäänsä virhettä.
Ymmärrän kyllä McEwanin suosion, sillä tarina etenee, vaikka ensimmäiset pari lukua aiheuttavat vain leukojen repimistä. Kerronta on omalla tavallaan intensiivistä ja hyvin pieniin asioihin kiinnittyvää. Minimalistista. Ehkäpä palaan McEwaniin joskus, kunhan saan tenttikirjan luettua...
Koska en ole nähnyt (vielä) leffaa, voin kuvitella leffan kerrontaratkaisuksi jotain Titanicin tapaista vanhaa naista alkuun katsomassa ensimmäistä kirjoittamaansa näytelmää ja siitä palaavan ajatuksissaan lapsuuteen ja tuohon kaiken muuttaneeseen päivään. Vaikkakaan en kirjan perusteella leffaa lähtisikään katsomaan, voisin katsoa sen kuitenkin rakkaustarinan perusteella. Tosin tiedän jo, miten leffa päättyy, kiitos siskon, joka kertoi tarinan lopun (koska kuuli sen kaveriltaan).
3 kommenttia:
Mielipiteeni: Leffa on kirjaan verrattuna kaamean lattea, kirjasta taas minä tykkäsin. Minimalismi on just mainiota, kun siinä saa suuret draamat kokea paljon suurempina kuin ne oikeasti on. Siinä leffassa kaikki vaan tapahtuu, kun taas kirjassa kaikki on elettävissä ja koettavissa.
+ rasti seinään, opella on aikaa roikkua netissä :D :D
Paitsi et kirjassa mulle aiheutti suunnattoman pettymyksen sen viimeinen osa, missä oli minämuotoinen kertoja. Onko kaikki pakko aina latistaa jotenkin? Miksei suurta draamaa saa kokea suurena draamana? MIKSEI?
Ja rasti seinään, ei munkaan pitäisi olla blogittamassa vaan korjaamassa kirjoitelmia. Parin viikon sijaisuus tekee hyvää tilille. Pitänee vaan tarkistaa OAJ:n sivuilta, paljon tästä riemusta saa palkkaa.
Lähetä kommentti