Yön pimeinä, myrskyisinä tunteina ahmin silkkaa roskaa - mutta ah, niin vapauttavaa aivot narikkaan -tavaraa - Jude Deveraux'n Ylämaan laulun merkeissä. Olin napannut tuon kirjan kirjaston tänään palautetut -hyllystä juuri siitä syystä, että tarvitsin jotain rakkautta ja romantiikkaa.
En tiedä, missä oli vika, mutta tarina oli liian ennalta arvattava. Epätavallisen kauniisti laulava, köyhän lakimiehen tytär, Alyx joutuu pakenemaan kotikylästään noituussyytösten vuoksi. Metsässä hän tapaa roskasakin, jota johtaa niin ikään maanpaossa oleva lordi Raine. Yllättäen pari rakastuukin ja selän takana vehkeillään oikein urakalla. Väärinkäsityksiä syntyy vahvatahtoisten rakastavaisten välillä jatkuvasti. "Yllättäen" kaikki päättyy harlekiinimaisesti onnelliseen loppuun. Haukotus.
Ennen kaikkea ymppäykset siitä, että Alyx olisikin jotain jalosukuista sukua alenevassa polvessa oli aivan liikaa mulle. Olisi vain annettu olla köyhälistö vs. aatelisto -asetelma tässäkin asiassa ilman, että sankarittaresta tehdään vielä salaisesti ylhäisempää kuin hän on.
Ihan ok suupalana, mutta kerronta tökki välillä todella pahasti. Tarina oli harlekiinia, eli kirjallisia ansioita sillä ei ollut yhtään. Ehkä niitä ei kaikessa tarvitsekaan olla, sillä tuo oli juuri sopiva annos romantiikkaa yön pimeinä tunteina.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti