Törmäsin tähän kirjaan joskus vuosia sitten ensimmäisen kerran. Sitä moitittiin tyttökirjallisuusklassikoksi, kovisteltiinkin, sillä sen maailmankuva oli kovin lapsellinen. Vai mitä mieltä ovat ne lukijat, jotka ovat joskus a) lukeneet tai b) kuulleet Eleanor H. Porterin Pollyannasta?
Ostin Pollyannan hetken mielijohteesta varmaan vuosi takaperin alennusmyynneistä, sillä nimi tupsahti kirjapinoja kiertäessäni mieleen. Kesti liki vuoden, ennen kuin tartuin kyseiseen opukseen. Ja kuinka se minua ärsyttikään!
Päähenkilönä on 11-kesäinen (myöhemmin parikymppinen) Pollyanna, joka levittää päivänpaistetta kaikkialle ympärilleen etsimällä kaikesta jotain hyvää ja iloista. Ihan hitusen ärsyttävää, sillä en ainakaan osaisi kääntää tilannetta päälaelleen joka asiassa. Illalla ennen nukkumaanmenoa mietin vielä, voiko joku oikeasti iloita siitä, että sokeana ei ole vielä menettänyt kuuloaan tai puhetaitoaan. Ehkä joku voi ja ehkä se jollekin on selviytymiskeino, mutta mutta...
Pollyanna kirjana on hyvin naiivi. Päähenkilö Pollyanna ei ymmärrä omaa viehätysvoimaansa, hänelle ei käy mitään ikävää, ellei pikkuriikkisiä sydänsuruja lasketa kirjan loppupuolella. Pollyanna on amerikkalaiseen tapaan hyväsukuinen (kuten Runotyttökin) ja orpo. Pollyannan ympärillä olevat ihmiset vain viehättyvät tästä ja yhtäkkiä kaikki onkin yhtä suurta sekamelskaa ja lopputulos on hyvinkin arvattava.
Tulipahan luettua ja sivistettyä itseään tyttökirjallisuuden varmaan ensimmäisellä klassikkoteoksella. Voin vannoa ja vakuuttaa, että niin Montgomery kuin myös Alcott pesevät Pollyannan mennen tullen ja ero maaliin tullessa on harvinaisen selvä.
Ostin Pollyannan hetken mielijohteesta varmaan vuosi takaperin alennusmyynneistä, sillä nimi tupsahti kirjapinoja kiertäessäni mieleen. Kesti liki vuoden, ennen kuin tartuin kyseiseen opukseen. Ja kuinka se minua ärsyttikään!
Päähenkilönä on 11-kesäinen (myöhemmin parikymppinen) Pollyanna, joka levittää päivänpaistetta kaikkialle ympärilleen etsimällä kaikesta jotain hyvää ja iloista. Ihan hitusen ärsyttävää, sillä en ainakaan osaisi kääntää tilannetta päälaelleen joka asiassa. Illalla ennen nukkumaanmenoa mietin vielä, voiko joku oikeasti iloita siitä, että sokeana ei ole vielä menettänyt kuuloaan tai puhetaitoaan. Ehkä joku voi ja ehkä se jollekin on selviytymiskeino, mutta mutta...
Pollyanna kirjana on hyvin naiivi. Päähenkilö Pollyanna ei ymmärrä omaa viehätysvoimaansa, hänelle ei käy mitään ikävää, ellei pikkuriikkisiä sydänsuruja lasketa kirjan loppupuolella. Pollyanna on amerikkalaiseen tapaan hyväsukuinen (kuten Runotyttökin) ja orpo. Pollyannan ympärillä olevat ihmiset vain viehättyvät tästä ja yhtäkkiä kaikki onkin yhtä suurta sekamelskaa ja lopputulos on hyvinkin arvattava.
Tulipahan luettua ja sivistettyä itseään tyttökirjallisuuden varmaan ensimmäisellä klassikkoteoksella. Voin vannoa ja vakuuttaa, että niin Montgomery kuin myös Alcott pesevät Pollyannan mennen tullen ja ero maaliin tullessa on harvinaisen selvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti